Maanantaina 24.7. ratsastin omin päin kentällä. Olimme pihalla aivan yksin ilman yhtään toista hevosta mailla halmeilla, ja tämä tietysti teki Vaken keskittymisestä heikompaa. Ei se varsinaisesti säiky tai säpsy kentällä yksin ollessaan, mutta sen huomio on selvästi enemmän ympäristön seuraamisessa kuin ratsastajan kuuntelemisessa. Pää kääntyilee kuikuilemaan ulos kentältä ja avut meinaavat kaikua kuuroille korville. Tässä tilanteessa yritin saada Vaken huomion itse asiaan antamalla sille liiankin paljon tehtäviä. Periaatteessa hyvä idea, mutta kun poni ei ollut kuulolla, jouduin käyttämään voimakkaampia apuja tehtävien ratsastamiseen, ja se ei tietenkään auttanut Vakea ainakaan rennommaksi tai yhteistyöhaluisemmaksi. Mitä huonommin meni, sitä enemmän yritin jotain säätää ja tehtävääkin vaihdoin aivan liian nopeasti aina todettuani yhden toimimattomaksi. Kävin läpi aika ison repertuaarin tehtäviä, jotka on joskus hyväksi havaittu, mutta en jäänyt tarpeeksi pitkäjänteisesti treenaamaan ja korjaamaan yhtäkään niistä. Kaikki oli vain hankalaa ja väkinäistä. Ennen pitkää tuskastuinkin huonoon ratsastukseeni ja kiukustuin ennen kaikkea itselleni, eikä tällainen tietenkään jää Vakelta huomaamatta. Olisi vain pitänyt älytä lopettaa jo paljon aikaisemmassa vaiheessa ja todeta, että tänään ei vaan suju. Vake muuttui ratsastuksen aikana vain ja ainoastaan etupainoisemmaksi, jäykemmäksi ja vastahakoisemmaksi.
Vaikka ratsastus itsessään meni aivan penkin alle, oli tässä kuitenkin se hyvä puoli, että harvinaisen kehno kerta sai minut tekemään kovasti ajatustyötä. Koko illan mietin ja analysoin, ja yön yli nukkuminen auttoi tässäkin asiassa. Tiistaina nousin sitten Vaken selkään aivan erilaisella asenteella. Otin askeleen taaksepäin ja lähdin ratsastamaan rauhallisemmalla lähestymistavalla ja vähemmän on enemmän -ajatuksella. Tuumasin, että jos en osaa kunnolla ratsastaa niin ainakin voin sitten keskittyä kiusaamaan ja häiritsemään hevosta mahdollisimman vähän. Olimme tällä kertaa maneesissa, missä ei ympäristön häiriötekijöitä ollut samalla tavalla kuin ulkona, joten Vake oli nyt myös paremmin kuulolla jo lähtökohtaisesti.
Aloitin aivan kaikessa rauhassa pitkällä käyntityöskentelyllä. Keskityin kevyeen tuntumaan ja pieniin apuihin sekä kaiken ylimääräisen tekemisen välttämiseen. Ratsastin hieman väistöjä, ja koetin pienillä korjauksilla suoristaa pahimpia vinouksia. Aluksi Vake veti kaulansa suoraksi pötköksi ja vaikutti yhtä vastahakoiselta kuin eilen, mutta kun en alkanut väkisin juntata mitään tehtäviä vaan ratsastin pienesti ja nätisti niin Vakea alkoi pian jo kiinnostaakin mitä asiaa minulla oli. Ennen pitkää käynnissä löytyi jo rento, pyöreä muoto ja Vake teki hyviä väistöjä pienillä avuilla. Tästä oli hyvä jatkaa ravissa, jossa keskityin saman rentouden säilyttämiseen. Väistöjä, taivutuksia, ei mitään liian vaikeaa eikä monimutkaista. Ravi oli aluksi kovin hidasta ja pientä, mutta rentous ja pehmeys oli tärkeintä, ja etenkin parin laukannoston jälkeen ravi alkoi kyllä sujua paremmin myös eteenpäin. En ratsastanut missään vaiheessa suurella paineella, ja Vake pysyi rentona, tyytyväisenä ja vastaanottavaisena koko ajan. Ravi tuntui lopulta todella hyvältä. Hyvin toimiva yhteistyö sai ratsastajan hymyilemään ja kehumaan hevosta, ja nyt oli koko touhussa niin erilainen fiilis kuin edellisenä päivänä. Tämä tuntui niin oikealta!
Mitä tästä taas opittiin? Ainakin se vanha tuttu tosiasia, että väkisin vääntämällä ei pitkälle pötkitä vaan Vake työskentelee sata kertaa paremmalla asenteella kun sitä ratsastaa nätisti ja kevyesti ja antaen sille aikaa. Ja kyllä ratsastajan mielentilalla on suuri vaikutus myös, eikä sitä hevoselta pysty mitenkään peittämään. Tuskastuneen ja kiukustuneen kuskin kanssa Vake ei ala vapaaehtoisesti mihinkään, mutta menepäs selkään myönteisellä asenteella ja ole iloinen pienistä onnistumisista niin yllättäen Vake tekeekin auliisti mitä pyydetään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti