Perjantaina 26.5. olin suunnitellut vakavahenkistä kouluratsastusiltaa. Tilaisuuden koittaessa lyöttäydyimme kuitenkin tallilla toisen ratsukon seuraan pienelle maastokierrokselle, jonka lisäksi kävimme hieman ravaamassa ja laukkaamassa rauhallisesti raviradan verryttelylenkillä. Tulikin siis humputteluilta, mutta sellainen teki Vakelle varmasti ihan hyvää. Kentällähän ehtii kyllä ahertaa milloin vain.
Lauantaina 27.5. Vake pääsi iltapäivällä liikkumaan toisen ratsastajan kanssa, mutta sen lisäksi pistäydyin itsekin tallilla aamupäivästä ja kävelytin Vakea pienen lenkin sekä annoin sen syödä vihreää jonkin aikaa. Syöttelylle löytyikin mukava paikka lenkin varrelta uimarannan polulta. Olen pyrkinyt syöttelemään Vakea narun päässä noin vartin kerrallaan aina kun olen vain ehtinyt. Mahdollista laitumelle laittoa on tullut pohdittua, mutta saattaa kyllä käydä niin, että Vakea ei vaan uskalla laitumelle päästää. Jos laitumelle menee niin siellä pitäisi olla vuorokauden ympäri, ja riskit ovat sellaisessa 24/7 laidunnuksessa ehkä kuitenkin liian suuret valmiiksi lihavan kohdalla, vaikka muutamaa päivää pidemmäksi ajaksi ei laittaisikaan. Syököön nyt sen sijaan narussa vähän kerrallaan.
Sunnuntaina 28.5. ratsastin itsenäisesti kentällä. Vake oli kuulemma ollut edellisenä päivänä ihan hyvä, mutta minulla oli nyt jotenkin homma aivan hukassa. Vake ei keskittynyt oikein kunnolla, ja en saanut sitä motivoitua töihin. Liekö huono päivä hevosella, ratsastajalla vai molemmilla, mutta oli nihkeää. Aikani tahkottuani lähdinkin sitten lopuksi kävelylenkille maastoon toisen ratsukon seurassa, ja se oli tämän ratsastuskerran ainoa hyvän mielen osuus.
Maanantaina 29.5. otettiin uusinta eli kentällä taas. Paremmin ratsastus nyt sujuikin, ja olin itse jotenkin iloisemmalla mielellä ja paremmalla keskittymisellä varustettu kuin edellispäivänä. Vaken keskittyminen meinasi aluksi herpaantua ulkomaailman asioihin, mutta osasin nyt suhtautua asiaan paremmin. Niin tuli Vakekin sitten houkuteltua töihin, kun osasin edes itse keskittyä olennaiseen. Ravissa tuli pienen lämmittelyn jälkeen ihan hyviä pätkiä. Treenasin myös hieman laukannostoja, jotka aluksi olivat normaalin lötköjä, mutta kunhan vaan poni tuli toistuvilla nostoilla kuulolle niin vasen laukka alkoi nousta oikein napakasti.
Tiistaina 30.5. oli viikoittaisen estevalmennuksen vuoro. Hyppäsimme taas isolla kentällä, missä riitti valinnanvaraa esteissä, ja radan hyppäämistä olikin ohjelmassa tälläkin kertaa. Tunnin ainoa hyvin sujunut osuus oli verryttelytehtävä, jossa piti ratsastaa suoraa linjaa puomilta pystylle ja takaisinpäin ensin kahdeksalla ja sitten seitsemällä askeleella. Vaken kanssa nappasimme kerrasta oikeat askelmäärät sekä pidemmässä että lyhyemmässä laukassa, näin pitkällä linjalla se ei ollut kovin vaikeaa.
Vaikeudet koittivat sitten ratatehtäviä hypätessä. Vake ei nyt syttynyt liikkumaan omalla moottorilla ja se paljon puhuttu kipinä tekemisestä puuttui. Kun ei poni liikkunut rehellisesti pohkeen edessä ja omalla imulla, niin laukka valui myös kovin etupainoiseksi, mitä edesauttoivat myös pitkät tiet suurella kentällä ja raskaan puoleinen pohja. Yritin korjata tilannetta pyytämällä Vakea enemmän ja enemmän eteenpäin, mutta sehän vain vyöryi raskaaksi etuosansa päälle. Ope käski nostaa keulaa ylös, mutta tämänkin päädyin tekemään niin, että Vake vain veti ja painoi vastaan. Niinpä sitä sitten mentiin ns. kovaa eteenpäin mutta pitkänä, matalana, pohkeen takana ja ohjassa roikkuen. Pienemmillä esteillä tuli helposti pitkiä nenä alhaalla -hyppyjä kaukaa, mutta isommilla esteillä alettiin tietysti mennä pohjaan, kun ei tästä laukasta päässyt ketterästi nousemaan hyppyihin. Muuta ratkaisua minulla ei tilanteeseen oikein ollut kuin pyytää yhä vaan eteen ja yrittää kiskoa nenää ylös. Sehän vaan oli jo toimimattomaksi todettu tapa, joten kunnolla sujuvaa ei hyppäämisestä tullut oikein missään vaiheessa. Joitain yksittäisiä parempia hyppyjä, mutta kun oikea fiilis puuttui täysin, niin kokonaisuutena meno oli kovin epäsujuvaa. Jotenkin olisi Vake pitänyt saada syttymään touhuun, mutta ratkaisematta jäi miten. Ainakin vain pahensin tilannetta itse.
Keskiviikkona 31.5. nollattiin päätä pelkällä talutuslenkillä, tosin käveltyä tuli ihan pitkästi eli noin tunnin verran. Estevalmennus jäi harmittamaan, mutta ei auta muu kuin kääntää katse eteenpäin. Välipäivä ratsastuksesta oli varmaan ihan paikallaan meille molemmille.
24.-25.5. olivat vuorossa taas Bennyn estevalmennukset. Vähän mietitytti, että tuliko jo liikaa hyppäämistä kun kisatkin olivat vasta, mutta kun oli tullut ilmoittauduttua, niin mentiinpä kuitenkin. Kisojen jälkeen olimmekin ottaneet Vaken kanssa pari päivää kevyemmin, maanantaina teimme vain talutuslenkin ja tiistaina kevyen verryttelyn kentällä. Valmennukset saatiin tällä kertaa pidettyä ulkona isolla kentällä, missä oli pystyssä vielä suurin osa sunnuntain kisaradan esteistä.
Keskiviikkona hyppelimme perustehtäviä, joihin sisältyi pari radanpätkää kaarteineen ja linjoineen. Vake oli vähän laiskan oloinen, mihin varmaan myötävaikutti lämmin sää. Pohja oli nyt paljon kuivempi kuin sunnuntaina kisoissa ja tällaisena raskaan oloinen, eli Vaken laukka ei tuntunut vievän yhtä hyvin eteenpäin kuin napakammalla
pohjalla. Vähän puskemista oli niin verryttelyssä kuin hypyissäkin, enkä ollut itsekään kaikkein skarpeimmassa mielentilassa liikkeellä.
Hypyt menivät vähän hajamielisellä otteella. Noin 80 sentin esteet kyllä ylittyivät, mutta Vakella ei oikein ollut imua esteille ja tulin puskeneeksi sitä liikaa. Ponnistuspaikka jäi usein vähän kauas, ja Vake venytti pitkän ja matalan hypyn, joka vei koko ratsukon nenälleen. Sainkin ohjeeksi pitää jälleen kerran hartiat takana niin kaarteissa kuin hypyissäkin. Loppua kohti meno terävöityi ja reipastui, ja mielestäni Vake alkoi liikkua paremmin eteenpäin, kun tunnin loppupuolella laitettiin nenäverkko sierainten suojaksi. Viimeinen kuuden esteen rata oli kaikkein paras, tässä ei oltu enää niin pahasti nenällään vaan minulla oli jo jotain yritystäkin ratsastuksessani. Laitoin Vaken laukkaamaan eteenpäin ja yritin vähän enemmän pitää sitä edestä ylhäällä, enkä suostunut ylittämään kaikkia esteitä pitkänä ja matalana. Erityisesti parannusta tuli pitkällä kaarevalla pysty-pysty-linjalla. Juuri tällä samalla linjalla päästin Vaken kisoissa vyörymään aivan liian pitkänä ja matalana, ja tänäänkin kävi aluksi samoin. Ysikympin oksereilla Vake ottaa tällaisesta lähestymisestä jarruttavan töpöaskeleen, kun taas kasikympin pystyillä se venyttää pitkällä hypyllä nenä alhaalla. Nyt kuitenkin sain viimeisellä hyppykierroksella ratsastettua laukkaa vähän kasaan, enkä päästänyt ponia vain vyörymään pitkänä, ja ponnistuspaikasta ja hypystä tulikin heti paljon paremmat. Kunpa vain osaisin lähestyä niille isommille ja pelottavammille esteille yhtä huolettomalla asenteella!
Torstain tunnille lähdin vähän skarpimmalla asenteella. Aluksi Vake meinasi laiskotella pahemman kerran, mutta pienen verkkalaukkapätkän jälkeen kone käynnistyi ja poni alkoi jo liikkua vähän eteenkin. Hypyt aloitimme yksittäisellä esteellä, jota hypättiin kahdeksikkokuviolla suuntaa vaihtaen, ensin pystynä ja sitten okserina. Aloitimme vähän samantyyppisellä menolla kuin edellispäivänä, eli Vake ei ollut oikein pohkeen edessä ja imemässä esteelle, jolloin hypyistä tuli pitkiä ja nenälleen meneviä. Ratsastustani vaivasivat edelleen samat ongelmat, eli päästin Vaken pitkäksi ja matalaksi ja menin itsekin liikaa eteen, jolloin lopputulos oli tietysti juuri tämä. Tuumasin, että nyt pitää edes yrittää saada jotain muutosta aikaiseksi.
Hyppelimme myös tällä tunnilla ratatehtäviä, ja niihin sitten meno terävöityikin oikein mukavasti. Vake heräsi ja lähti tehtäviä aloittaessa napakasti liikkeelle. Pääsin ratsastamaan esteille tuuppaamatta ponia pitkäksi, ja ainakin kuvittelin saaneeni paketin pysymään lähestymisissä paremmin kasassa, eli ohjilla tuntuman ja nenän ylhäällä. Ainakin hypyt tuntuivat eilistä näppärämmiltä, kun Vake meni estettä kohti omalla imulla, eikä tarvinnut tuupata viimeisillä askelilla. Ponnistuspaikatkin löytyivät paljon luontevammin, ja pääsin pikemminkin tekemään vähän pidätteitä. Nyt oli ponissa sopivaa pientä säpinää, ja tätä lisäsi lopputunnista se, kun Vake bongasi kaukaa isolta parkkipaikalta ihmisen ja koiran. Niitä piti tuijottaa ja kytätä ihan urakalla, ja melkein jo vähän paetakin. Lisävauhti oli tervetullutta, mutta kentän ulkopuolelle pälyily tietysti vähän heikensi ratsastettavuutta muuten. Vaken keskittyminen oli noin ylipäänsä vähän turhan paljon kentän ympäristön tarkkailussa, mutta reippaasti se hyppäsi kaiken eteen tulevan. Saimme ihan komeita hyppyjä etenkin radan päättävälle 90 sentin okserille, jolle lähestyttiin edeltävältä esteeltä kaarevalla linjalla. Jäimme tästä esteestä vähän kauas, mutta kun alla oli sujuva laukka eikä kynnetty liian matalana, ei Vakella ollut vaikeuksia venyttää esteen yli pidemmälläkin loikalla. Harjoitustilanteessa osasin myös ratsastaa isommille oksereillekin hätiköimättä, jolloin tietysti lähestymiset toimivat paljon paremmin kuin paniikilla ratsastaen.
Tässä toisen päivän valmennuksessa oli paljon parempaa fiilistä ja imua tekemisessä kuin ensimmäisenä päivänä. Kyllä vaan tuntuu olevan paljonkin vaikutusta sillä, kuinka päättäväisellä ja reippaalla asenteella olen itse liikkeellä. Kun tähän sain vieläpä yhdistettyä rentouden, johon en vielä kisaradalla sunnuntaina päässyt, niin alkoi kulkea aika mukavasti. Kaiken perusta on toki se, että Vake innostuu pyrkimään itse eteenpäin. Silloin pääsen ratsastamaan laukkaa pois etuosan päältä, vähän "pitämään" estettä kohti ja ehkä jopa säätelemäänkin laukkaa. Kun vaan tämä oikeanlainen kipinä löytyy sekä Vakelle että itselleni niin kyllä se hyppyjen ja koko tekemisen laadussa näkyy heti.
Samaan putkeen tuli vielä kolmas kisaviikonloppu, sillä Talent-cupin aluekarsinnat jouduttiin myöhäisen kevään vuoksi siirtämään Sorsasalon kisakentälle, ja samassa yhteydessä järjestettiin muitakin 2-tason esteluokkia. Niinpä meille oli taas kotikisat tarjolla, mutta pulmana oli luokkavalikoima: pienin kaikille avoin luokka oli 90 senttiä. Mennäkö vaiko ei, kokeillako kepillä jäätä vai olisiko 90 senttiä 2-tason ratana meille aivan liikaa? Vaken (ja koko ratsukon) kapasiteettia hypätä 2-tason 90 sentin ratoja on vuosien varrella tullut pohdittua aiemminkin, ja välillä on oltu sitä mieltä että joo, välillä ei. Onhan Vake tätä tasoa ja jopa isompaa hypännyt aikaisemminkin ennen ratsastuskouluvuosiaan, silloin kuitenkin hoikemmassa kunnossa ja ilman tuntihevostaustaa. 90 sentin ratoja olemme toki hypänneet enemmän ja vähemmän onnistuneesti 1-tasolla muutamia kertoja sekä pitkin talvea treeneissä jonkin verran. Ope oli sitä mieltä, että totta kai voidaan mennä. Olivathan meillä nyt olosuhteet parhaat mahdolliset, eli suuri ulkokenttä missä laukka sujuu sekä kotikenttäetu. Niinpä päädyin kisaan ilmoittautumaan, vaikka vähän hirvittikin. Varmuutta antoivat kuitenkin edellisten kisojen tuoreessa muistissa olevat radat, joilla meno oli varsin sujuvaa ja laukka mukavasti etenevää.
Pahimmat jännitykset ja panikoinnit menivät onneksi ohi pari päivää ennen kisoja, ja olin kisa-aamuna kaikesta huolimatta melko luottavaisella ja rauhallisella mielellä. Rataan tutustuessa alkoi kyllä taas jännittää kovasti, ja tuli sellainen olo, että näinköhän me tämä selvitetään. Radan ensimmäinen vaihe vaikutti kohtalaisen helpolta ja itse asiassa meille sopivalta, sillä pituusesteet olivat vähemmistössä, ja sarjakin oli muotoa pysty-pysty. Oksereita olivat vain ykkönen, joka oli hieman matalampi, sekä viitonen. Lisäksi ykkösvaiheessa oli pelottavalta näyttävä viuhkaeste eli "puolitrippeli", joka oli toisesta reunastaan aivan hurjan pitkän näköinen. Toinen vaihe vaikuttikin sitten haastavammalta, sillä siellä odottivat ne isot okserit. Mustakeltainen lankkuokseri taisi olla jopa ylikin 90-senttinen, kuten toisessa vaiheessa on sallittua. Pidin kuitenkin erittäin todennäköisenä, että emme kuitenkaan pääsisi toiseen vaiheeseen, joten siellä odottavat esteet eivät aiheuttaneet paniikkia.
Verryttelyyn sain onneksi open avuksi. Muuten en olisi varmaan koko kisaan uskaltanut ilmoittautuakaan. Ope patistelikin minua herättämään Vaken kunnolla liikkeelle, ja muistutteli pitämään nenän ylhäällä esteelle tullessa loppuun asti. Pystylle saimme hyviä hyppyjä, mutta okseria hypätessä iski paniikkivaihde päälle ja tuuppasin Vakea vain hulluna eteenpäin. Seurauksena oli pitkää ja matalaa menoa, sekä aivan liian kaukaa roikaistu hyppy. Sopivaa ponnistuspaikkaa okserille ei löytynyt, koska en osannut ratsastaa sille tarpeeksi maltilla, mutta lyhyemmän lisäaskeleen kanssa otetut hypyt olivat kuitenkin asiallisempia kuin kamikaze-venytys.
Sitten koitti oma vuoro. Tässä sitä viimein oltiin, alueysikympin radalla paksukaisen kanssa! Ei muuta kuin reippaasti liikkeelle. Ensimmäiselle esteelle tullessa muistin istua hyvin pystyssä, ja Vake selvitti esteen ihan ketterästi, vaikka mentiinkin vähän lähelle. Puomi kuitenkin kolahti, ja hetken jo kuvittelin, että siinäpä se toisen vaiheen kohtalo selvisi saman tien. Kävi kuitenkin tuuri ja este pysyi kolinasta huolimatta ylhäällä, kuten nopealla vilkaisulla totesin. Kakkosesteelle mentiin kaikessa rauhassa vähän lähelle, kolmoselle taas venytettiin. Sitten tuli pidempi laukkapätkä, jossa Vake eteni oikein hyvällä energialla, ja sarjalle tullessa oli laukka oikein hyvässä kuosissa. Niinpä sarja ylittyi aivan supersujuvasti, ja tähän asti eteneminen oli alkuradan ajan ollut oikein asiallista. Valitettavasti neljännen esteen jälkeen paras alkukipinä hiipui, ja Vake pääsi valahtamaan hieman pidemmäksi ja matalammaksi. Viitosesteelle eli okserille ei ponnistuspaikka natsannut alkuunkaan, mutta Vake pelasti tilanteen tikkaamalla aivan esteen juureen töpöaskeleen. Nousihan se sieltäkin esteen yli, eikä tämä hyppy onneksi syönyt sen rohkeutta venyttää kuutosesteelle vähän kauempaa. Sitten edessä olikin se pelottava viuhkaeste. Hermostuksissani vaihtelin vielä raippaa aivan turhaan toiseen käteen, mutta viuhka selvitettiin ihan asiallisesti ja rytmin kärsimättä, vaikka viimeinen askel olikin lyhyempi. Sitten jo vyöryttiin viimeiselle esteelle, enkä edes yrittänyt pitää Vakea edestä ylempänä. Este ylittyi siis nenällään ryömien, mutta puhtaasti. Tavoite oli saavutettu: selvitimme ykkösvaiheen, ja vastoin odotuksiani puhtaasti!
Matka jatkuikin siis vielä kakkosvaiheeseen. En tietenkään lähtenyt ratsastamaan ollenkaan aikaa, vaan tein laajat kaarrokset ja varmistelin selviämistä esteiden yli. Paras puhti oli jo niin omasta ratsastuksesta kuin Vaken laukastakin poissa, mutta sen pelottavimman okserin yli tsempattiin vielä hyvin. Vake tuli hyvään paikkaan, mutta tuntui vähän hidastuvan esteen edessä, ehkä mustia lankkuja katsoakseen. Nohitin sitä läpäyttämällä raipalla lavalle, ja tämä vei meidät radan suurimman esteen yli. Kun tästä oli selvitty, menivätkin seuraavat esteet vähän huolimattomalla otteella. Pystylle tultiin lähelle ja jarruttaen, ja kaareva linja okserille numero 11 vyöryttiin aivan liian pitkänä. Kun kaiken lisäksi tuuppasin estettä kohti, niin eihän siitä valmista tullut. Kuskin ennakoinnista ja tuuppauksesta huolimatta Vake pelasti, tikkasi töpöaskeleen ja nousi kuin nousikin melkein paikaltaan esteen yli. Tämän jälkeen sain ratsastettua viimeiset kolme estettä vähän järkevämmällä otteella. Suora linja 12-13 oli suorastaan hyvä. Viimeiselle esteelle mentiin taas turhan pitkänä, ja siinä vaiheessa mielessä vilkkui jo maali ja se tosiasia, että olimme ihan juuri tekemässä puhtaan radan. Vake venyi vielä viimeisen kerran hyppyyn vähän kauempaa, ja se oli siinä. Maalissa ja puhdas rata! Vake teki sen!
Toisesta vaiheesta nappasimme yhden aikavirhepisteen, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Sain jopa jännittää vielä mahdollista sijoittumista, sillä nollia ei tullut paljon ja olimme sijoituksissa kiinni aivan viime metreille. Lopulta kuitenkin tipahdimme ensimmäiseksi ei-sijoittuneeksi. Sijoitus olisi ollut aikamoinen piste i:n päälle, mutta eipä sen täpärä missaaminen paljon tunnelmaa latistanut. Rata ei ollut ehkä se kaikkein hienoin, vaan siinä näkyi kyllä joiltain osin pieni kuskin panikointi. Siitä huolimatta olin enemmän kuin tyytyväinen, sillä onnistuimme aivan yli odotusten. Emme pelkästään selviytyneet radasta, vaan hyppäsimme sen ilman estevirheitä. Vake taisteli ja pelasti oikeissa kohdissa, ja se siivitti meidät siihen tavoitteeseen, joka mielessäni oli siintänyt etäisenä haaveena jo pitkään: alueysikymppi. Se oli tehtävissä, meistä oli siihen. Hyviäkin pätkiä rataan mahtui, ja tästä voidaan sitten ensi kerralla parantaa, kun nyt ainakin on tiedossa, että tällä tasolla hyppääminen sinänsä onnistuu. Vake kyllä hyppää jopa kuskin puutteista huolimatta ja vaikka esteet alkavat olla sille melko isoja. Eihän tässä mennä mitenkään valtavan kapasiteetin ja taidon turvin, mutta sitäkin suuremmalla sydämellä. Sekin vie yllättävän pitkälle.
Keskiviikkona 17.5. ohjelmassa oli kolmen ratsukon
koulutunti, joka ratsastettiin maneesissa. Nyt jouduimmekin Vaken kanssa
ihan tosissaan hommiin! Tunti alkoi jumppailemalla ravissa loivilla avo-
ja sulkutaivutuksilla. Toisella pitkällä sivulla pyydettiin aluksi
hieman etuosaa sisään, ja puolivälissä vaihdettiin takaosa sisään,
samalla oikealle taivuttaen. Takaosan siirto oli meille helpompaa, kun
taas etuosaa sisään tuodessa meinasi koko hevonen puskea mukana. Ope
kannusti ratsastamaan rohkeasti oikeaa pohjetta läpi ja johtamaan oikeaa
kättä oikealle, ei kaulan yli vasemmalle. Vaikka ei "avotaivutuksesta"
aivan valmista tullutkaan, niin tehtävä oli hyvää jumppaa Vakelle.
Kummasti se alkoi ravissa kulkea paremmin, kun joutui ottamaan
sivuttaisliikkeissä takajalkoja töihin. Ei mitään helppoa hommaa, mutta
tehokasta, joten onneksi ope laittoi menemään vähän mukavuusalueen
ulkopuolelle.
Samantyyppistä tehtävää ratsastettiin
vasemmassa kierroksessa keskiympyrällä, jossa takaosaa väistätettiin
ravissa vuoroin sisään, vuoroin ulos ja väliin tuli aina neljännesympyrä
suoraan ravaten. Asetus ja taivutus tulivat samaan suuntaan kuin mihin
takaosa siirtyi, joten takaosan väistäessä ulos liike oli ikään kuin
vastataivutusta ja sellaisena meille erinomainen liike ulkolavan
suoristamiseksi. Vakea piti patistella ravaamaan aktiivisesti myös
poikituksen aikana, ja sitten se esittikin oikein asiallisia askeleita
niin väistöissä kuin suoraan ravatenkin. Piti vain muistaa pyytää
tarpeeksi eikä jäädä itse uneksimaan, ja niin poni tuli kuulolle.
Helppoa tämä ei Vakelle varmasti ollut, mutta hyvin se teki.
Oikeassa
laukassa ratsastettiin toisella pitkällä sivulla avotaivutusta uran
sisäpuolella. Ohjeet olivat samat kuin raviavossa, eli rohkeasti oikea
käsi johtamaan ja oikea pohje pitämään poni halutulla reitillä. Aluksi
oli suorastaan toivotonta, mutta lopulta sain kuin sainkin etuosan
siirtymään halutulla tavalla sisään, ja tunsin, kuinka Vake oli hetken
aikaa sisä- ja ulkopohkeen välissä yrittämättä puskea siitä karkuun
kumpaankaan suuntaan. Pyöreys jäi liikkeestä vielä uupumaan, mutta oli
jo voitto saada Vake korrektisti kolmelle uralle.
Vasemmassa
laukassa mentiin keskiympyrällä, jossa haettiin vaihdellen myötä- ja
vasta-asetusta. Meitä auttoi taas kovasti se, että kaikki ratsukot
laukkasivat samalla ympyrällä ja Vake siis seurasi nätisti edellä
menevää ratsukkoa. Niinpä sain ulkolavan haltuun ja laukan sujumaan
napakasti eteenpäin kohti tuntumaa, ja siitähän se alkoi pyöreämpi
muotokin löytyä. Sain olla tarkkana, jotta Vake laukkasi koko ajan
tarpeeksi eikä päässyt hiipumaan, ja jotta oma keskivartaloni pysyi
jämptinä eikä istunta lösähtänyt. Näin sieltä sitten irtosikin HYVIÄ
laukkapätkiä pyöreänä ja eteen pyrkien.
Tunti oli tosi
tehokas, ja saatiin oikein hyviä asioita aikaan. Ope vinkkasi, että
samanlaisia tehtäviä kannattaa Vaken kanssa tehdä paljon muutenkin.
Itsenäisesti ratsastaessa en vaan valitettavasti saa samalla tavalla
tsempattua meitä mukavuuskynnyksen yli ja usko loppuu helposti kesken
ilman open ohjeita. Pitää kuitenkin muistaa, että jos ei pyydä niin ei
myöskään saa, eli jos en itse ratsasta tosissani ja ajatuksen kanssa
niin eihän se Vakekaan sitten mene kunnolla.
Koulukisakatastrofia seuraavana päivänä eli sunnuntaina 14.5. elämä jatkui kuinkas muutenkaan kuin koulutreenillä. Ulkona oli käynnissä 2-tason kisapäivä, joten ratsastin Vaken maneesissa. Kisojen jälkeen oli tullut analysoitua epäonnistumisen syitä aivan väsymiseen asti, ja jostain onnistuin kaivamaan esille sellaisen asenteen, että nyt muuten edes yritän ratsastaa napakasti. Pääsinkin osaksi harjoittelemaan sitä tilannetta, kun Vake vain keskittyy ulkopuolisiin asioihin ja se pitäisi jotenkin saada kuulolle. Maneesin päätyovi oli nimittäin auki, ja Vaken piti tietysti kuikuilla koko ajan kaula mutkalla, että näkyykös siellä ulkona kenties jotain.
Ihme ja kumma, sain loksautettua itseni juuri oikeaan mielentilaan. Olin napakka, mutta en hyökännyt hevosen kimppuun. Vaadin, että liikutan eteen ja vastataan apuihin, ja ennen kaikkea vaadin itseltäni kunnollista ratsastamista ja jämäkkää istumista. En antanut Vaken pälyilyn sotkea omaa tekemistäni, vaan ratsastin ja työstin, tein tehtäviä enkä haahuillut. Laukannostoilla sain Vaken jo aika mukavasti pohkeen eteen, ja sen myötä alkoi koko homma toimia. Laukassakin tuli joitain asiallisia pätkiä, mutta etenkin ravissa meno oli oikein mainiota. Kun Vake oli herätelty pohkeen eteen niin johan alkoi onnistua, eikä se herättely edes ollut vaikeaa. Kunpa olisin ollut kisapäivänä liikkellä tällaisella asenteella! Toki tällaista on hyvin hankala saada itsestään irti kisatilanteessa, ja on Vakekin kisaverkassa myös huomattavasti hankalampi ratsastaa, joten paljon on tehtävää ennen kuin tämä tekemisen meininki siirtyy kisatilanteeseen. Tässä on kuitenkin alku, ja edellispäivänä pohjamutiin painunut itseluottamukseni nousi aivan kohisten tämän ratsastuskerran myötä. Me osataan sittenkin!
Maanantaina Vake sai vapaapäivän ja kävimme vain kävelylenkillä. Tiistaina 16.5. oli vuorossa estetunti, joka ratsastettiin ulkona isolla kisakentällä. Verryttelyssä laukkasimme suurella ympyrällä maapuomin yli, ja Vake pysyi ympyrällä aivan harvinaisen hyvin, kun sai seurata edellä laukkaavia kavereita. Kun laukka sujui eteenpäin suorana pohkeiden välissä, löytyi myös pyöreys aivan itsestään, ja pääsin siinä sivussa siis nauttimaan myös harvinaisen toimivasta laukkatyöskentelystä.
Hyppelimme aluksi verryttelytehtäviä sekä lopuksi pari kertaa lyhyehkön radan. Tiet isolla kentällä olivat pitkiä, ja sain keskittyä pitämään Vaken edestä ylhäällä ja samalla laukassa kunnon kierrokset. Matalammilla verryttelyesteillä onnistuin ratsastamaan pari lähestymistä niin, että Vaken laukka rullasi estettä kohti kivasti ylämäkeen, eikä hyppykään silloin sukeltanut niin nenälleen. Tämä vaati laukkaan kunnolla imua, mutta missään nimessä en saanut estettä kohti ajaa tai tuupata enkä etenkään päästää ponia valahtamaan pitkäksi ja matalaksi viimeisillä askeleilla. Lopuksi rataa hypätessä tämä ei onnistunut niin hyvin, vaan eteen ajaminen jäi ehkä hieman päälle. Ponnistuspaikat eivät löytyneet aivan niin näppärästi, kun laukattiin vähän pitkänä ja matalana, vaikka sinänsä hyvä energia olikin. Selvitimme kuitenkin 80-90 sentin esteitä sisältävän radan, johon kuului myös vähän hankalalla tiellä lähestyttävä pysty-okseri-sarja. Sarjalle kaartaessa en saanut reittiä aivan kuntoon ja laukan energiaa säilymään, ja niinpä sarjaväli jäi vähän pitkäksi. Vakella oli kuitenkin ajatus koko ajan eteen, joten se kyllä venytti myös b-osan yli vaikka hieman joutuikin ponnistelemaan.
En ollut rataan ihan viimeisen päälle tyytyväinen, mutta tunti jätti kuitenkin hyviä ajatuksia hautumaan sen suhteen, miltä menon kuuluisi tuntua ja mitä pitää välttää. Pari nappiin onnistunutta hyppyä ja lähestymistä antoivat esimakua siitä, että Vakehan voisi oikein ratsastettuna hypätä hyvinkin ketterästi.
Kaikkeen pitää osallistua, mitä kotitontilla järjestetään, joten menin ilmoittautumaan myös Kuopion Ratsastajien koulukisoihin, jotka ratsastettiin 1-tasolla 13.5. Luokkana oli Helppo C E.B. Special, joten rima oli siltä osin matalalla. Silti teki mieli lyödä hanskat tiskiin jo ennen starttia kaiken varustesäätämisen vuoksi ja etenkin siksi, että odotukset radan sujumisesta olivat aika pessimistiset. Nämä meidän koulukisaamiset on nähty niin monta kertaa. Jokin pieni toivo kuitenkin eli siitä, että talven aikana treeneissä tapahtunut edistyminen heijastelisi jollakin tapaa myös kisasuoritukseen asti.
Ensimmäistä kertaa koskaan päätin kesyttää Vaken tukan oikein ratsuhevosen kampaukseen, ja sain kuin sainkin väkerrettyä sykeröt. Eikä niitä tullut kuin vaivaiset 14 kappaletta! Kun tukka oli kääritty pois tieltä niin Vaken kaula näyttikin sitten aivan pöljältä, kun sen epäsopusuhtainen muoto paljastui: niskasta kapea ja keskiosassa paksu rasvamöhkyrä. Ei siis ollut vaivan arvoista, mutta tulipahan kuitenkin todistettua ainakin yksi mahdottomuus mahdolliseksi, eli vastoin yleistä uskomusta Vaken harjan sai laitettua sykeröille. Toinen jännitysmomentti koski edellisenä iltana kremppaamaan alkanutta saappaan vetoketjua. Senkin osalta kävi hyvin, eli vetoketju jäi auki vain alkuosastaan, ja vedin nilkan ympäri mustaa eristysteippiä pitämään vetoketjun aloillaan. Silminnäkijöiden mukaan teippiviritykseni oli erittäin huomaamaton.
Kävimme ensin kävelemässä pari kierrosta metsälenkillä, ja sitten siirryttiin verryttelyalueelle. Pyrin välttämään yliverryttelyä, ja loppujen lopuksi verkka-aikamme jäikin ehkä turhan lyhyeksi ainakin siinä mielessä, että kovin paljon en ehtinyt tehdä ennen kuin piti siirtyä verryttelemään kisa-areenan puolelle ilman raippaa. Raipasta luopuminen oli tietysti se viimeinen niitti, mutta aika tuhoon tuomittua oli koko touhu muutenkin. Vake keskittyi ihmettelemään kaikkea poikkeavaa vilinää ympäristössä, eikä ollut ollenkaan kuulolla. Se oli aivan poikkeuksellisen kova ja jäykkä ratsastaa, kuin sahapukki ja makasi pahemman kerran etuosansa päälle. Ei puhettakaan, että olisin saanut sen kevenemään edestä ja myötäämään niskasta, saati liikkumaan sujuvasti pohkeen edessä tai edes haluamaani reittiä pitkin puskematta milloin mihinkin suuntaan. Ratsu tuntui vastustavan koko vartalollaan, ja taannuimme minuutissa jonnekin historian alkuhämärään kolmen vuoden taakse, jolloin kävimme nolaamassa itsemme koulukisoissa ensimmäistä kertaa. Toisinaan olen saanut Vaken toimimaan kisaverkassa varsin hyvinkin, vaikka sitten radalla onkin tapahtunut hyytyminen. Nyt ei kuitenkaan käynyt näin, vaan jo verryttelyssä minulla oli jäykkä, hidas ja kuuro Vake johon en saanut mitään otetta. Todettuani tilanteen luovutin melkeinpä saman tien, enkä edes tosissani yrittänyt ratsastaa ponia paremmaksi. Miksi vaivautua, kun ei se siitä kuitenkaan miksikään muutu?
Tämä kertoo kaiken.
Näinpä sitä sitten mentiin radalle aivan totaalisen jumittavalla ratsulla. Peli oli menetetty jo ajat sitten ja olin luovuttanut aivan täydellisesti, joten tyydyin matkustamaan kyydissä tekemättä elettäkään paremman liikkumisen eteen. Puskemalla ei kulje ainakaan paremmin, joten miksi puskea? Taaperretaan nyt vaan tämä rata läpi ja häivytään johonkin maakuoppaan häpeämään. Rata oli onneksi lyhyt, ja suoritimme kaikki sen tehtävät eli siirtymiset ja kuviot oikeissa pisteissä. Ratsu vaan ei olisi voinut enää vaisumpi olla, liike oli hädin tuskin raviksi ja laukaksi tunnistettavaa ja kuskikin istui kuin lamaantuneena satulassa pyytämättä hevoselta yhtään enempää. Keskittymisen tasosta kertoo jotain se, että kesken radan muun muassa panin merkille taustalla soivan musiikin ja pohdin useaan otteeseen sitä, kannattaisiko vain keskeyttää suoritus. Vake oli ihan yhtä poissaoleva ja hömelö ja seuraili aidan ulkopuolisia tapahtumia niin että hyvä kun ei omiin jalkoihinsa kompastunut.
Hitaasta etenemisestä huolimatta rata loppui onneksi pian. Vaikka olin kuinka varautunut hyytymiseen, niin oli tämä silti iso pettymys. Varmasti yksi huonoimpia ratojamme kautta aikain, ja se on jo paljon se. Onneksi ei tullut videomateriaalia talteen! Treeneissä on kuitenkin edistytty jonkin verran, miksi nyt tällainen pohjanoteeraus? Tuomari kirjoitti paperiin kannustavasti, että pisteet kyllä paranevat kunhan uskallan esittää enemmän, ja totta onkin, että tänään en edes yrittänyt saada hevosesta yhtään mitään irti. Toisaalta niin monta kertaa aikaisemmin olen hiki päässä yrittänyt, eikä se ole auttanut lainkaan. Jos tähän koulukisaongelmaan olisi olemassa yksinkertainen ratkaisu, olisi se luultavasti jo löydetty. Ratkaisu ei silti kuitenkaan ole se, että luovuttaa eikä edes yritä ratsastaa.
Mieleen kyllä tuli, että pitäisikö vain luovuttaa koko koulukisaamisen suhteen, kun ei meistä näköjään siihen ole. Miksi kiusata itseään ja hevosta? Miksi hakata päätä seinään? Jos kouluratsastuksessa kisaaminen olisi se juttu, mitä haluaisin tosissani harrastaa, olisin tietenkin hankkinut alun alkaenkin aivan toisenlaisen hevosen. "Ei enää ikinä" -ensireaktion jälkeen ajatukseni kääntyivät kuitenkin sille kannalle, että kisaaminen vaatii vain edelleen lisää harjoittelua, ja ongelmaa voidaan nyt ensi alkuun ratkoa ratsastamalla seuraavalla kerralla luokan ulkopuolisena raippa kädessä. Siten minulla on edes vähän paremmat mahdollisuudet ratsastaa Vake kuulolle ja hereille. Kisatilanne on meille haastava, kun Vaken jännittäminen näkyy poissaolevuutena ja kuoreensa sulkeutumisena sekä etuosan päälle kaatumisena, mikä tappaa kaiken sen vähäisenkin liikkeen mitä sen kropasta löytyy. Niinpä lopulliset ratkaisun avaimet taitavat piillä vain hyvin pitkäjänteisessä oman ratsastuksen, hevosen ratsastettavuuden ja ratsukon yhteistyön kehittämisessä, jotta joku päivä edes helppo C -radan läpi hiihtely voisi onnistua tyydyttävästi. Voi olla, että se ei onnistu ikinä, mutta ehkä meidät nähdään vielä yrittämässä.
Estekisojen jälkeen otettiin pari päivää kevyemmin, ensin sunnuntaina talutuslenkillä maastossa ja sitten maanantaina kevyellä jumppailulla kentällä.
Tiistaina 9.5. oli vuorossa seuraava tunti, jonka ohjelmassa oli ratsastettavuuden parantamiseen tähtääviä puomi- ja kavalettitehtäviä. Sateen vuoksi ratsastimme maneesissa, joka tuntui heti kamalan ahtaalta kun oli päästy muutama kerta menemään tilavammilla ulkokentillä. Vake oli koko tunnin vähän laiskanpuoleinen. Aloitimme puomitehtävillä, ja sitten ylitimme lävistäjillä kahta ristikkoa, ensin ravilähestymisillä. Ravista lähestyen Vake ei viitsinyt edes hypätä pikkuristikkoja, vaan harppasi yli raviaskeleella. Jouduin vähän nohittelemaan esteen edessä raipalla lavalle, jotta meno terävöityi ja ristikko ylittyi napakammin. Laukassa edettiin jo paremmalla imulla, mutta nyt tuli esiin taas tavanomainen maneesiongelmamme, eli kaarteisiin oikaisu. Vasemmassa laukassa sain Vaken jatkamaan lävistäjäristikolta kohtalaisen hyvin seinän viereen ja kulmaan, mutta oikeassa laukassa se puski niin voimakkaasti sisälavalle, ettei laukkakaan vaihtunut hypyssä saati että oltaisiin päästy lähellekään kulmaa. Korjauksena otettiin pari kertaa pysäytys kulmaa kohti, mutta edelleen oikea pohje olisi pitänyt saada paremmin läpi jo heti ristikon edessä. Tulipahan taas ainakin perusasioissa olevat puutteet esille!
Loppuviikko menikin lauantain koulukisoihin valmistautuessa. Kävin ostamassa Vakelle uuden kuolaimen, sillä sen tavallisesti käyttämä Sprengerin muotoiltu kolmipala tulkitaan ilmeisestikin D-renkaiseksi eikä oliivirenkaiseksi, eikä siten ole koulukisoissa sallittu (yksinivelisenä olisi, mutta kolmipalana ei). Aikaisemmin olen käyttänyt koulukisoissa anatomisesti muotoiltua pyöreärenkaista kolmipalaa, mutta se on valitettavasti Vaken suuhun liian pitkä, ja niinpä piti hankkia vielä yhdet kuolaimet lisää. Kuolaimen valinta oli oma pähkäilynsä, eikä tietysti kaupan valikoimassa ollut ihan kaikkea mahdollista saatavilla. Halusin ehdottomasti kolmipalakuolaimen, ja olen myös fiksautunut ajatukseen, että kiinteärenkainen kuolain olisi Vakelle parempi kuin pyörivärenkainen. Päädyin siis näillä spekseillä hankkimaan tavallisen oliivikolmipalakuolaimen, jota ei valitettavasti ollut saatavana muotoiltuna vaan aivan viivasuorilla suuosilla. Vähän ohuen puoleinenkin tämä kuolain oli, mutta enpä kyllä tiedä, kuinka paksu kuolain Vaken suuhun mahtuisikaan. Noilla kylmäverisillä käsittääkseni tapaa olla usein leveä ja matala suu. En tiedä menikö metsään, mutta ainakin yritin parhaimman mutuni perusteella hankia Vakelle sopivan ja miellyttävän kuolaimen. Toisaalta Vakelle ei kyllä ole tainnut koskaan olla suuremmin väliä, mitä sen suuhun lykkää.
Keskiviikkona 10.5. ratsastin sitten kisakuolaimella ensimmäisen kerran, eikä Vake liikkunut ollenkaan hassummin. Kuten uuden kuolaimen kanssa tyypillisesti käy, keskityin olemaan kädellä oikein pehmeä, kevyt ja tarkka sekä kuulostelemaan tuntumaa tavallista herkemmällä korvalla. Ihmekö tuo, että Vake sitten kulki varsin pehmeästi ja rennosti. Tämän kerran perusteella uusi kuolain toimi oikein hyvin, ja saattoihan Vake ollakin sille vähän herkempi, jos kuolain tuntui hieman erilaiselta kuin yleensä. Torstaina vuorossa oli yksityinen kouluratatreeni opettajan ohjauksessa, ja samalla tarkistutin kuolaimen sopivuuden vielä opettajalla. Poskiremmiä kiristettiin aavistuksen verran, ja kuolain istui suuhun vielä paremmin.
Torstaina 11.5. ratsastimme kisakentällä, missä oli harjoittelua varten jo koulurata pystyssä, ja niinpä koko puolituntinen mentiin kouluaitojen sisällä. Ensin verryttelimme ravissa ja laukassa. Ravissa Vake lähti kulkemaan aika kivasti, suorastaan harvinaisen ryhdikkäänä hyvällä tuntumalla. Ainakaan se ei välittömästi alkanut jumittaa aitojen sisällä, vaan pääsin ratsastamaan sitä hyvin ohjan ja pohkeen välissä. Laukassa tilanahtaus alkoi taas näkyä, ja Vake pyrki tavalliseen tapaansa heittämään ulkolavan ulos, jolloin laukka tukkeutui. Laukkaa sai siis sekä patistella pyörimään paremmin että kaikin mahdollisin keinoin suoristaa. Hikihän siinä tuli ja työlästä oli. Kun laukassa oli saatu edes joku vähän tyydyttävämpi askel esiin, otettiin huilitauko ja sen jälkeen sain ratsastaa kisaradan (Helppo C E.B. Special) läpi. Heti, kun aloin pusertaa koulurataa läpi, muuttui Vake vastahakoisemmaksi, eikä liikkunut niin sujuvasti ja suorana eteenpäin ravissakaan. Radan raviosuus onnistui kuitenkin ihan asiallisesti ainakin verrattuna siihen, mitä yleensä olemme kisoissa esittäneet. Oikean laukan nostossa nousi ensin väärä laukka, ja niinpä pureuduimme erityisesti tähän ohjelman kohtaan. Otimme uusintana nostoa edeltävän ravilisäyslävistäjän, jonka jälkeisessä päädyssä minun tuli ratsastaa huolellisesti oikeaa pohjetta läpi ja pyrkiä ratsastamaan jopa hieman avotaivutusmaisesti. Sain Vaken nyt myös heräämään paremmin pohkeen eteen, jolloin laukka nousi paljon napakammin eikä "ajaen", ja näin saimme onnistuneita ja varmalta tuntuvia oikean laukan nostoja oikeassa pisteessä. Hyvä, että väärä laukka nousi jo treenissä ja sen syitä päästiin näin ollen ajatuksen kanssa korjaamaan. Tuumasin, että mikäli rata menisi edes siten kuin nyt treenissä, niin olisin jo ihan tyytyväinen.
Perjantaina 12.5. ratsastin Vaken itsenäisesti kentällä. Tässä ratsastuskerrassa meni pieleen vähän kaikki, eikä vähiten oma mielentila, jolla lähdin ratsastamaan. Sattui nimittäin niin, että saappaasta hajosi vetoketju juuri ihanasti näin kisoja edeltävänä iltana, ja se otti päähän aika kovasti. Teippivirityksistä huolimatta vetoketju aukesi ratsastuksen aikana, ja se tietysti häiritsi keskittymistäni. Laukassa Vake ei kulkenut oikein mihinkään, eikä ravissakaan ollut parasta mahdollista tai ainakaan keskittyneintä ja tarkinta työskentelyä. Muutenkin taisi jo seuraavan päivän kisat ahdistaa, ja kaikki se ylimääräinen säätäminen, mitä koulukisat olivat jo etukäteen aiheuttaneet, tuntui jotenkin niin turhalta. Pitkin viikkoa olin lyhentänyt ja ohentanut Vaken harjaa letityskuntoon, ja perjantaina väkersin siihen muutaman kokeilusykerön. Lisäksi kävin ostamassa uuden valkoisen satulahuovan, koska minulta löytyi valkoisena vain pony-kokoinen ja pesussa kutistunut yleishuopa (liian pieni Vaken satulaan) sekä full-kokoinen kouluhuopa (väärän mallinen Vaken estesatulaan). Tähän päälle vielä se kuolaimeen liittyvä pähkäily, niin aloin olla jo vähän turhautunut koulukisojen pilkuntarkkoihin kuolainvaatimuksiin ja letitysnormeihin. Kauhea säätäminen, hifistely ja rahanmeno yhden seuratason helppo C -radan takia, eikä hevonen edes kulje mihinkään ja saapaskin hajoaa! Miksi ihmeessä ilmoittauduinkaan?
Alkoihan se kisakausi vihdoin meilläkin. En kyllä tiedä, voiko varsinaisesta kaudesta puhua, kun tämän vuoden kisailut ehkä rajoittuvat lähinnä kotipihaan, mutta kuitenkin. Edellisestä kisastartista oli aikaa jo melkein puoli vuotta, ja silloin kisasimme vielä vanhoilla kotikonnuilla Tallinmäellä. Nyt oli siis vuorossa myös ensimmäinen kilpailumme täällä Itä-Suomessa, kun Sorsasalon juhlakentällä järjestettiin Kuopion Ratsastajien perinteiset kevätkisat. Olen toki näissä samoissa karkeloissa ollut mukana ennenkin, viimeksi tasan 15 vuotta sitten, jolloin putosin aika vaarallisesti. Onneksi ne lähes puolen elämän takaiset traumat ovat jo aika hyvin painuneet pois muistista, ja onneksi tällä kertaa ratsuna oli oma luottopuksutin. Kisatauon vuoksi jännitti kyllä enemmän kuin mitkään kisat pitkään aikaan, mutta onneksi luokkina oli turvalliset ja helpot 70 ja 80 senttiä. Lohdutti kovasti, kun ensimmäisen luokan esteet näyttivät jopa kisajännityslasien takaa katsottuna tosi pieniltä, ja hypättävänä oli helppoakin helpompi seitsemän esteen rata A.0.0 -arvostelulla. Juuri sopiva rata enimpien jännitysten purkamiseen!
Verryttelyssä Vake vähän tönttyröi. Ensin ravasimme hieman pikkukentällä, missä Vake ei halunnut liikkua ollenkaan. Isolla verryttelykentällä mentiin sitten heti toiseen ääripäähän, ja Vake koetti ensin vähän villiintyä. Oli pakko aloittaa saman tien laukalla ja parin ristikon hyppäämisellä, jotta sain vähän tasoitettua tunnelmaa. Verryttelyhypyt menivät vähän miten sattuu, liikaa estettä kohti ajaen ja liian panikoivalla otteella. Normaali verryttelymeininki siis, tämähän se on aina se pahin osuus koko kisoissa.
Radalla oli onneksi paljon helpompaa. Vake lähti laukkaamaan sujuvasti omalla moottorilla, mutta ei painanut ohjille ja nenää alas. Esteet ylittyivät helposti yksi kerrallaan. Nelosesteelle piti hiukan venyttää askelta, ja tästä hypystä Vake lähtikin sitten hieman vyörymään eteenpäin pitkällä linjalla kohti seuraavaa pystyä. Laukka pääsi siis liikaakin venymään tätä estettä kohti, ja kun vastassa oli vain mitätön matala pysty, roiskaisi Vake sen yli vähän puolihuolimattomasti. Niinpä siinä vauhdin tiimellyksessä lähti puomi mukaan, mutta matka jatkui. Viimeiset esteet menivätkin tosi mukavasti hyvällä rytmillä ja tässä vaiheessa rataa jo varsin rennolla otteella. Näin kisakauden avausrata olikin ennen pitkää päätöksessä, ja onnistunut rata se olikin. Olin tosi tyytyväinen sujuvaan rytmiin ja mukavalta tuntuneeseen menoon, eikä puomin pudottaminen harmittanut. Sujuvaa ja helppoa suoritusta tässä oltiin hakemassa, ja se saatiin. Nyt saatoin lähteä hyppäämään seuraavan radan oikein hyvällä ja rentoutuneemmalla mielellä.
Kasikympin rata olikin sitten kaksivaiheinen arvostelulla 367.1, ja mukaan tuli mm. sarja. Toisessa vaiheessa oli pitkiä linjoja eli tämä ei ollut varsinaisesti mikään Vakea suosiva rata. Kilpailukykyinen aika ei nyt tosin ollutkaan ykköstavoitteena, vaan edelleen olin hakemassa sujuvaa hyvän mielen suoritusta. Verryttely meni taas vähän sähläämiseksi. Vake ei verryttelyssä imenyt esteille niin hyvin, joten sorruin sitä vähän puskemaan estettä kohti ja meno oli taas sellaista älytöntä roiskintaa. Periaatteessahan poni olikin jo aika lailla verrytelty, kun alla oli yksi rata. Onneksi osasin jättää verryttelyn kommellukset omaan arvoonsa, ja luotin Vaken olevan taas radalla elementissään.
80 sentin rata alkoikin melko lailla samoilla asetuksilla kuin edellinen rata. Yritin ratsastaa kakkos- ja kolmosesteen linjan nyt kuuteen askeleeseen, mutta en pyytänyt tarpeeksi eteen joten seitsemäs miniaskelkin tuli mukaan. Tämän jälkeen piti korjailla ristilaukka pois, mutta avaralla kentällä oli onneksi tilaa ja aikaa ennen seuraavaa estettä. Ensimmäisten kolmen esteen jälkeen alkoikin kaikista sujuvin meno, ja Vake sujahti seuraavien esteiden yli oikein helpon sutjakasti. Viitosesteen alla oleva värikäs portti tuotti luokassa jonkin verran kieltoja, mutta Vakea se ei hätkäyttänyt. Matka jatkui yhtä mukavassa rytmissä muurin kautta okserille ja tästä vielä sarjalle, johon päättyi ensimmäinen vaihe puhtaalla suorituksella. Niinpä jatkoimme vielä toiseen vaiheeseen, jonka alkuun osui radan hankalin kohta. Nyt piti kääntää sarjalta okserille silmukka, jossa Vake pyrki liiraamaan ulospäin sisääntuloportin vetäessä puoleensa ja kuskin jäädessä sisäohjaan kiinni. Niinpä kaarros meni hiukan laajaksi ja hidastavaksi, ja estelinjalle tultiin kaula mutkalla ja lapa ulkona. Ponnistuspaikka jäi kauas esteestä, ja aika moni hevonen olisi varmaan livahtanut esteen ohi vasemmalta, jonne ulkolapa jo muutenkin puski. Vake kuitenkin tsemppasi hienosti ja ponkaisi esteen yli vaikka olikin kaukana ja vinossa, ja myöskin ylsi okserin toiselle puolelle puomeihin koskematta. Hieno pelastus Vakelta tilanteessa, jossa lähestymisessä oli vähän kaikki pielessä! Hieno venytys tuli myöskin seuraavalle okserille, jolla ponnistuspaikka jäi niin ikään kauas. Nyt oltiin kuitenkin suorassa ja esteelle oli parempi imu, jolloin hypystäkin tuli ketterämpi. Näiden pari isomman loikan jälkeen viimeinen pysty-pysty-linja mentiin sitten vähän töpömmillä hypyillä, mutta tasaisen varmasti, ja näin oli tämäkin rata onnistuneesti maalissa.
Myös toinen rata antoi kovasti aihetta tyytyväisyyteen. Niin mukava rytmi, niin varmaa menoa! Toisessa vaiheessa pääsi ote ehkä hieman lipsahtamaan, kun yritin edes vähän ratsastaa aikaa enkä tehnyt niin huolellisia teitä. Vake venyi kuitenkin pitkillä loikilla oksereiden yli ja näytti, että täältä pesee. Jonkin aikaa olimme myös sijoituksissa kiinni, mutta pitkien laukkamatkojen ulkoradalla olimme aika hampaattomia ja jäimme sinne hitaampien nollaratojen kerhoon sijoituksen ollessa lopulta 21/51. Tavoite joka tapauksessa täyttyi: hyppäsimme asialliset ja sujuvat radat, joista jäi hyvä mieli. Vake teki radoilla erittäin varmaa työtä ja paikkasi kyllä ratsastajankin virheet, eli kyllä se oli edelleen se vanha tuttu luotto-Vake kuin aina ennenkin. Suoritusvarmuus tuntuu siis olevan tauosta huolimatta aivan ennallaan.
Toukokuu toi mukanaan viimein sulan ja ratsastuskuntoon kuivuneen kentän, joten pääsimme pois maneesista ja ulos auringonpaisteeseen. Maanantaina 1.5. ratsastin illalla kentällä, missä Vake liikkuikin mukavan reippaasti ja ryhdikkäästi. Aivan kuin se olisi kasvanut viisi senttiä korkeutta sen myötä kun siirryttiin ulos. Aika mukavasti siis sujui ratsastus ja kerrankin syntyi tunne, että en puskenut istunnalla ollenkaan. Vasta kun puskeminen loppuu niin huomaa, kuinka sitä yleensä tuleekin tiedostamatta tuupattua istunnalla eteenpäin...
Keskiviikkona 3.5. vuorossa olivat puolestaan ensimmäiset hypyt ulkona. Koska olimme olleet juuri viikonloppuna kaksipäiväisissä estevalmennuksissa, ei tässä välissä ollut syytä hypätä paljon, mutta piti kuitenkin päästä ottamaan muutamat hypyt isolla kisakentällä ennen lauantain kisoja. Ope tuli siis keskiviikkoiltana ohjaamaan meille muutamat harjoitushypyt. Vake toden totta oli reipas! Valtavan suurella kentällä laukatessa se oli oikein skarppina koko ajan, ja eteen ei todellakaan tarvinnut käskeä. Pikemminkin sain alkaa jo pidellä, varsinkin aina estettä kohti mennessä, jottei vauhti kiihtynyt. Vake siis oikein imi esteille, mikä oli hyvä. Itse en vaan ihan saman tien päässyt kiinni uuteen rytmiin, kun hyppääminen olikin niin erilaista kuin maneesissa. Enhän minä ole tottunut tekemään pidätteitä! Innostuksissaan Vake pyrki myös painamaan jonkin verran nenää alas, joten jouduin keskittymään keulan nostamiseen ettei vyörytty menemään pitkänä ja matalana. Vähän liikaa Vake sai minua kiskottua mukanaan. Kaikista esteistä mentiin hyvällä energialla yli, mutta etenkin pitkillä linjoilla piti varoa matalana vyörymistä ja hyppyihin piti mennä mukaan hitaammalla ylävartalolla. Ope halusi minun pitävän paketin edestä kasassa ja painon paremmin takana loppuun asti, eli ei niin että juuri esteen edessä päästän ponin nenälleen ja ennakoin hyppyä. Loppua kohti parani, ja sain tuotua Vaken esteille paremmin ilman loppuvyörähdystä. Kädellä olisin halunnut päästä myötäämään hypyissä vähän enemmän, mutta nyt jouduin vähän pitämään ettei taas esteen jälkeen vyörytty nenä alhaalla. Olihan se harvinaisen reipasta menoa Vakeksi!
Torstaina 4.5. olimmekin sitten kolmen ratsukon koulutunnilla ulkokentällä. Myös sileällä Vake liikkui nyt reippaammin kuin olen tottunut, ja mielestäni se oli joinakin hetkinä jopa vähän kiireinen. Tämä näkyi etenkin ratsastamissamme väistötehtävissä, joissa poikitusta hankaloitti pieni pidätettä vastaan juokseminen ja sen myötä jännittyminen. Ensin teimme väistöjä isolla keskiympyrällä, ja myöhemmin pituushalkaisijalta uraa kohti. Parempia ja pehmeämpiäkin väistöjä olemme kyllä usein esittäneet, eli nyt oli tosiaan pieni ongelma pidätteen ja rentouden kanssa.
Laukassa sen sijaan meno oli kerrassaan mainiota. Laukkaa ratsastettiin suurella keskiympyrällä, jossa saimme taas apua samalla ympyrällä laukkaavista muista ratsukoista. Vake pyrki pysymään samalla reitillä muiden kanssa, joten se ei puskenut ulkolapaa karkuun vaan laukkasi kiltisti suoraan eteenpäin. Tilavalla kentällä laukka lähti myös pyörimään paljon paremmin kuin maneesissa, ja pienen alkunihkeilyn ja herättelyn jälkeen Vake loksahti laukkaamaan kivasti pyöreänä. Sain aika hyvin pidettyä tuntumassakin ajatuksen eteenpäin, eli en jäänyt ratsastamaan kädellä taakse vaan pystyin tarjoamaan Vakelle kevyen tuen kuolaimelle, ja pieni laukan herättely tätä tuntumaa kohti tuotti tulosta. Kun laukka pyöri ja pyöristyi, pääsin istumaan mukana jäntevämmin, mikä taas puolestaan auttoi Vakea liikkumaan paremmin. Ope tsemppasi pitämään ylävartalon pystyssä "napa edessä" -ajatuksella ja kädet kannettuna, ja näin pääsin tehokkaasti ratsastamaan myös istunnalla eteenpäin ja ylläpitämään laukan rytmiä. Vaikuttaa siis lupaavasti siltä, että kesän aikana päästään laukkaa työstämään paremmin kuin ei tarvitse jumittaa maneesissa!
Perjantaina 5.5. ratsastin vielä Vaken omin päin liikuttaakseni sen kevyesti ennen seuraavan päivän kisoja. Tällöin meno sitten olikin paljon nihkeämpää kuin alkuviikosta, mikä menee osaltaan ehkä kevään toistaiseksi lämpimimmän päivän ja osaltaan pienen kisajännityksen piikkiin. Laukkakaan ei lähtenyt toimimaan kuten edellisenä päivänä, ja Vake oli suorastaan laiskan oloinen. Pieni verryttelyliikutus tuli kuitenkin suoritettua, vaikka tsemppi tekemisestä puuttuikin. Ratsastuksen jälkeen olikin vuorossa vielä varusteiden pesu ja Vaken harjaus puhtaaksi kisa-aamua varten.
