Koulukisakatastrofia seuraavana päivänä eli sunnuntaina 14.5. elämä jatkui kuinkas muutenkaan kuin koulutreenillä. Ulkona oli käynnissä 2-tason kisapäivä, joten ratsastin Vaken maneesissa. Kisojen jälkeen oli tullut analysoitua epäonnistumisen syitä aivan väsymiseen asti, ja jostain onnistuin kaivamaan esille sellaisen asenteen, että nyt muuten edes yritän ratsastaa napakasti. Pääsinkin osaksi harjoittelemaan sitä tilannetta, kun Vake vain keskittyy ulkopuolisiin asioihin ja se pitäisi jotenkin saada kuulolle. Maneesin päätyovi oli nimittäin auki, ja Vaken piti tietysti kuikuilla koko ajan kaula mutkalla, että näkyykös siellä ulkona kenties jotain.
Ihme ja kumma, sain loksautettua itseni juuri oikeaan mielentilaan. Olin napakka, mutta en hyökännyt hevosen kimppuun. Vaadin, että liikutan eteen ja vastataan apuihin, ja ennen kaikkea vaadin itseltäni kunnollista ratsastamista ja jämäkkää istumista. En antanut Vaken pälyilyn sotkea omaa tekemistäni, vaan ratsastin ja työstin, tein tehtäviä enkä haahuillut. Laukannostoilla sain Vaken jo aika mukavasti pohkeen eteen, ja sen myötä alkoi koko homma toimia. Laukassakin tuli joitain asiallisia pätkiä, mutta etenkin ravissa meno oli oikein mainiota. Kun Vake oli herätelty pohkeen eteen niin johan alkoi onnistua, eikä se herättely edes ollut vaikeaa. Kunpa olisin ollut kisapäivänä liikkellä tällaisella asenteella! Toki tällaista on hyvin hankala saada itsestään irti kisatilanteessa, ja on Vakekin kisaverkassa myös huomattavasti hankalampi ratsastaa, joten paljon on tehtävää ennen kuin tämä tekemisen meininki siirtyy kisatilanteeseen. Tässä on kuitenkin alku, ja edellispäivänä pohjamutiin painunut itseluottamukseni nousi aivan kohisten tämän ratsastuskerran myötä. Me osataan sittenkin!
Maanantaina Vake sai vapaapäivän ja kävimme vain kävelylenkillä. Tiistaina 16.5. oli vuorossa estetunti, joka ratsastettiin ulkona isolla kisakentällä. Verryttelyssä laukkasimme suurella ympyrällä maapuomin yli, ja Vake pysyi ympyrällä aivan harvinaisen hyvin, kun sai seurata edellä laukkaavia kavereita. Kun laukka sujui eteenpäin suorana pohkeiden välissä, löytyi myös pyöreys aivan itsestään, ja pääsin siinä sivussa siis nauttimaan myös harvinaisen toimivasta laukkatyöskentelystä.
Hyppelimme aluksi verryttelytehtäviä sekä lopuksi pari kertaa lyhyehkön radan. Tiet isolla kentällä olivat pitkiä, ja sain keskittyä pitämään Vaken edestä ylhäällä ja samalla laukassa kunnon kierrokset. Matalammilla verryttelyesteillä onnistuin ratsastamaan pari lähestymistä niin, että Vaken laukka rullasi estettä kohti kivasti ylämäkeen, eikä hyppykään silloin sukeltanut niin nenälleen. Tämä vaati laukkaan kunnolla imua, mutta missään nimessä en saanut estettä kohti ajaa tai tuupata enkä etenkään päästää ponia valahtamaan pitkäksi ja matalaksi viimeisillä askeleilla. Lopuksi rataa hypätessä tämä ei onnistunut niin hyvin, vaan eteen ajaminen jäi ehkä hieman päälle. Ponnistuspaikat eivät löytyneet aivan niin näppärästi, kun laukattiin vähän pitkänä ja matalana, vaikka sinänsä hyvä energia olikin. Selvitimme kuitenkin 80-90 sentin esteitä sisältävän radan, johon kuului myös vähän hankalalla tiellä lähestyttävä pysty-okseri-sarja. Sarjalle kaartaessa en saanut reittiä aivan kuntoon ja laukan energiaa säilymään, ja niinpä sarjaväli jäi vähän pitkäksi. Vakella oli kuitenkin ajatus koko ajan eteen, joten se kyllä venytti myös b-osan yli vaikka hieman joutuikin ponnistelemaan.
En ollut rataan ihan viimeisen päälle tyytyväinen, mutta tunti jätti kuitenkin hyviä ajatuksia hautumaan sen suhteen, miltä menon kuuluisi tuntua ja mitä pitää välttää. Pari nappiin onnistunutta hyppyä ja lähestymistä antoivat esimakua siitä, että Vakehan voisi oikein ratsastettuna hypätä hyvinkin ketterästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti