Epäonnistumisen anatomia

Kaikkeen pitää osallistua, mitä kotitontilla järjestetään, joten menin ilmoittautumaan myös Kuopion Ratsastajien koulukisoihin, jotka ratsastettiin 1-tasolla 13.5. Luokkana oli Helppo C E.B. Special, joten rima oli siltä osin matalalla. Silti teki mieli lyödä hanskat tiskiin jo ennen starttia kaiken varustesäätämisen vuoksi ja etenkin siksi, että odotukset radan sujumisesta olivat aika pessimistiset. Nämä meidän koulukisaamiset on nähty niin monta kertaa. Jokin pieni toivo kuitenkin eli siitä, että talven aikana treeneissä tapahtunut edistyminen heijastelisi jollakin tapaa myös kisasuoritukseen asti.

Ensimmäistä kertaa koskaan päätin kesyttää Vaken tukan oikein ratsuhevosen kampaukseen, ja sain kuin sainkin väkerrettyä sykeröt. Eikä niitä tullut kuin vaivaiset 14 kappaletta! Kun tukka oli kääritty pois tieltä niin Vaken kaula näyttikin sitten aivan pöljältä, kun sen epäsopusuhtainen muoto paljastui: niskasta kapea ja keskiosassa paksu rasvamöhkyrä. Ei siis ollut vaivan arvoista, mutta tulipahan kuitenkin todistettua ainakin yksi mahdottomuus mahdolliseksi, eli vastoin yleistä uskomusta Vaken harjan sai laitettua sykeröille. Toinen jännitysmomentti koski edellisenä iltana kremppaamaan alkanutta saappaan vetoketjua. Senkin osalta kävi hyvin, eli vetoketju jäi auki vain alkuosastaan, ja vedin nilkan ympäri mustaa eristysteippiä pitämään vetoketjun aloillaan. Silminnäkijöiden mukaan teippiviritykseni oli erittäin huomaamaton.

Kävimme ensin kävelemässä pari kierrosta metsälenkillä, ja sitten siirryttiin verryttelyalueelle. Pyrin välttämään yliverryttelyä, ja loppujen lopuksi verkka-aikamme jäikin ehkä turhan lyhyeksi ainakin siinä mielessä, että kovin paljon en ehtinyt tehdä ennen kuin piti siirtyä verryttelemään kisa-areenan puolelle ilman raippaa. Raipasta luopuminen oli tietysti se viimeinen niitti, mutta aika tuhoon tuomittua oli koko touhu muutenkin. Vake keskittyi ihmettelemään kaikkea poikkeavaa vilinää ympäristössä, eikä ollut ollenkaan kuulolla. Se oli aivan poikkeuksellisen kova ja jäykkä ratsastaa, kuin sahapukki ja makasi pahemman kerran etuosansa päälle. Ei puhettakaan, että olisin saanut sen kevenemään edestä ja myötäämään niskasta, saati liikkumaan sujuvasti pohkeen edessä tai edes haluamaani reittiä pitkin puskematta milloin mihinkin suuntaan. Ratsu tuntui vastustavan koko vartalollaan, ja taannuimme minuutissa jonnekin historian alkuhämärään kolmen vuoden taakse, jolloin kävimme nolaamassa itsemme koulukisoissa ensimmäistä kertaa. Toisinaan olen saanut Vaken toimimaan kisaverkassa varsin hyvinkin, vaikka sitten radalla onkin tapahtunut hyytyminen. Nyt ei kuitenkaan käynyt näin, vaan jo verryttelyssä minulla oli jäykkä, hidas ja kuuro Vake johon en saanut mitään otetta. Todettuani tilanteen luovutin melkeinpä saman tien, enkä edes tosissani yrittänyt ratsastaa ponia paremmaksi. Miksi vaivautua, kun ei se siitä kuitenkaan miksikään muutu?

Tämä kertoo kaiken.

Näinpä sitä sitten mentiin radalle aivan totaalisen jumittavalla ratsulla. Peli oli menetetty jo ajat sitten ja olin luovuttanut aivan täydellisesti, joten tyydyin matkustamaan kyydissä tekemättä elettäkään paremman liikkumisen eteen. Puskemalla ei kulje ainakaan paremmin, joten miksi puskea? Taaperretaan nyt vaan tämä rata läpi ja häivytään johonkin maakuoppaan häpeämään. Rata oli onneksi lyhyt, ja suoritimme kaikki sen tehtävät eli siirtymiset ja kuviot oikeissa pisteissä. Ratsu vaan ei olisi voinut enää vaisumpi olla, liike oli hädin tuskin raviksi ja laukaksi tunnistettavaa ja kuskikin istui kuin lamaantuneena satulassa pyytämättä hevoselta yhtään enempää. Keskittymisen tasosta kertoo jotain se, että kesken radan muun muassa panin merkille taustalla soivan musiikin ja pohdin useaan otteeseen sitä, kannattaisiko vain keskeyttää suoritus. Vake oli ihan yhtä poissaoleva ja hömelö ja seuraili aidan ulkopuolisia tapahtumia niin että hyvä kun ei omiin jalkoihinsa kompastunut.

Hitaasta etenemisestä huolimatta rata loppui onneksi pian. Vaikka olin kuinka varautunut hyytymiseen, niin oli tämä silti iso pettymys. Varmasti yksi huonoimpia ratojamme kautta aikain, ja se on jo paljon se. Onneksi ei tullut videomateriaalia talteen! Treeneissä on kuitenkin edistytty jonkin verran, miksi nyt tällainen pohjanoteeraus? Tuomari kirjoitti paperiin kannustavasti, että pisteet kyllä paranevat kunhan uskallan esittää enemmän, ja totta onkin, että tänään en edes yrittänyt saada hevosesta yhtään mitään irti. Toisaalta niin monta kertaa aikaisemmin olen hiki päässä yrittänyt, eikä se ole auttanut lainkaan. Jos tähän koulukisaongelmaan olisi olemassa yksinkertainen ratkaisu, olisi se luultavasti jo löydetty. Ratkaisu ei silti kuitenkaan ole se, että luovuttaa eikä edes yritä ratsastaa.

Mieleen kyllä tuli, että pitäisikö vain luovuttaa koko koulukisaamisen suhteen, kun ei meistä näköjään siihen ole. Miksi kiusata itseään ja hevosta? Miksi hakata päätä seinään? Jos kouluratsastuksessa kisaaminen olisi se juttu, mitä haluaisin tosissani harrastaa, olisin tietenkin hankkinut alun alkaenkin aivan toisenlaisen hevosen. "Ei enää ikinä" -ensireaktion jälkeen ajatukseni kääntyivät kuitenkin sille kannalle, että kisaaminen vaatii vain edelleen lisää harjoittelua, ja ongelmaa voidaan nyt ensi alkuun ratkoa ratsastamalla seuraavalla kerralla luokan ulkopuolisena raippa kädessä. Siten minulla on edes vähän paremmat mahdollisuudet ratsastaa Vake kuulolle ja hereille. Kisatilanne on meille haastava, kun Vaken jännittäminen näkyy poissaolevuutena ja kuoreensa sulkeutumisena sekä etuosan päälle kaatumisena, mikä tappaa kaiken sen vähäisenkin liikkeen mitä sen kropasta löytyy. Niinpä lopulliset ratkaisun avaimet taitavat piillä vain hyvin pitkäjänteisessä oman ratsastuksen, hevosen ratsastettavuuden ja ratsukon yhteistyön kehittämisessä, jotta joku päivä edes helppo C -radan läpi hiihtely voisi onnistua tyydyttävästi. Voi olla, että se ei onnistu ikinä, mutta ehkä meidät nähdään vielä yrittämässä.