Syksyn kuulumisia

Sunnuntailenkki syysauringossa 24.9.

Blogin puolella on ollut viime aikoina hiljaisempaa, mutta arki Vaken kanssa on sujunut viikosta toiseen jokseenkin totutulla rytmillä. Koulutunneilla on käyty suunnilleen kerran viikossa ja viikoittain ollaan oltu myös estetreenissä. Sanna on ratsastanut Vakella yleensä kerran viikossa, ja yhtenä päivänä viikossa teen Vaken kanssa tunnin talutuslenkin. Pidemmillä maastoilla ei ole viime aikoina käyty, mutta muuten olen ahkerasti hyödyntänyt ulkoilumahdollisuuksia nyt kun vielä kelit ja riittävä valo arki-iltoinakin sen sallivat. Käytännössä siis jokainen liikutus, olipa kyseessä sitten valmennus tai omatoimitreeni, on alkanut vähintään 10 minuutin mutta usein puolenkin tunnin maastokävelyllä lähipoluilla.

Kouluratsastuksen saralla on parhaimmillaan koettu oikein mukavia hetkiä niin tunneilla kuin omissakin harjoituksissa. Parhaimpia päivinä Vaken liikkuminen ravissa on tuntunut niin kevyeltä ja sujuvalta, että kuvittelen ihan oikeasti pientä edistystä tapahtuneen. Laukka on edelleen vähän on-off-juttu, mutta hyvinä päivinä sekin rullaa jo ihan pyöreästi ja hyvässä rytmissä. Sitten on taas vuorostaan niitä nihkeämpiä päiviä tai viikkoja, kun touhu tuntuu taantuvan lähes alkupisteeseensä, ja meno on perinteistä etupainoista maamyyrää. Kun vaan tietäisi, mikä silloin meni vikaan verrattuna niihin kertoihin, kun kakki toimi ja poni oli kevyt ja ratsastajakin vähän osasi. Onko ongelmana ratsastajan henkinen tila, ratsastajan fyysinen tila, hevosen henkinen tila vai hevosen fyysinen tila? Etenkin tunnit on pidetty nyt useasti maneesissa, ja siellä Vake taitaa liikkua vähän nihkeämmin kuin ulkona. Ravi on ollut etenkin maneesissa ratsastuksen aluksi aika tukkoisaa, mutta yleensä pieni laukkaverryttely on korjannut tilannetta huomattavasti. Olenkin usein huomannut, että on turha jäädä käynnissä ja ravissa piipertämään jos tuntuu hankalalta, vaan ensin laukkaa alle, vaikka sekin olisi aluksi jumittelua. Laukan jälkeen ravi kulkee sitten aivan eri malliin ja kuten sanottua, parhaimpina päivinä jopa tosi hyvin.

9.9. olimme Maria Pyykösen pitämällä tunnilla. Maria oli minulle ihan uusi tuttavuus, ja tiedän kyllä, mitä sanotaan liian monen eri valmentajan tunneilla käymisestä, mutta osallistuinpa nyt kuitenkin. Maria piti istuntapainotteisen tunnin, ja istuntaa lähestyttiin paljolti Aira Toivolalta tuttujen oppien mukaisesti. Omalta osaltani tunti sujui kyllä aivan hävettävän huonosti. Vakella oli oikein kunnon nihkeyspäivä, päädyin puskemaan sitä eteenpäin ja yritykseni korjata istuntaa annettujen ohjeiden mukaisesti taisivat mennä yliyrittämisen puolelle niin että olin kropastani aivan tönkkö ja jännittynyt. Eihän se Vake sitten halunnut liikkua yhtään mihinkään, ja kaikki oli vähän vaikeaa. Vieraan valmentajan tunnilla vaan sitten hävettää vielä kahta kauheammin ja tekisi mieli selitellä että ei me aina ihan näin kehnoja olla.

Käväisimme myöskin toistamiseen tälle vuodelle koulukisoissa kotikentällä 16.9. Ohjelma oli sama Helppo C E.B. Special jonka möngimme läpi keväällä kaikkien aikojen pohjanoteerauksella. Kisoja edeltävänä iltana Vake liikkui ehkä paremmin kuin ikinä. Tuolloin kävelimme ensin puolen tunnin maastolenkin, ja käväisimme kentällä ravaamassa ja laukkaamassa noin vartin verran. Vake liikkui niin kevyesti ja sujuvasti ettei olisi todeksi uskonut. Niin tyhmä en kuitenkaan ole, että olisin kuvitellut saman onnistuvan kisapäivänä. Aloitin silti myös kisaverryttelyn puolen tunnin maastokävelyllä, mikä olikin erittäin hyvä ratkaisu. Pääsimme pois kisapaikan hulinasta kävelemään yksin kaikessa rauhassa, ja näin Vake sai verrytellä ilman että sen kanssa tarvitsi pakertaa ruuhkaisella verryttelyalueella ahdistumassa yhtään kauemmin kuin oli pakko. Kun sinne verkkakentälle asti pääsimme niin Vakehan olikin jopa ihan reipas, eikä siis vielä verryttelyssä liimannut kavioitaan kenttään. Uskon, että jos olisin itse kyennyt ratsastamaan verryttelyssä hyvin, niin Vake olisi voinut nyt toimiakin kisatilanteessa. Siihen en kuitenkaan pystynyt, vaan kisatilanne teki omasta ratsastuksesta vähän tönkköä ja puolivillaista. Niinpä Vakekin oli sitten vähän tönkkö ja puolivillainen. Radalla se hieman hyytyi ja jäi pohkeen taakse, mutta eteni kuitenkin ravissa tunnistettavassa askellajissa ja omasta mielestäni vain laukassa varsinaisesti jumitettiin. Ohjelman paras osuus oli käynti, se oli suorastaan sujuvaa ja pehmeää! Eihän meidän ratamme toki mikään hyvä ollut, mutta ei alittanut odotuksia siinä määrin että olisi tarvinnut pettymystä tuntea. Tulos oli 59% ja risat ja emme olleet läheskään luokan jumboja. Koulukisat menivät nyt siis ainakin paljon paremmin kuin keväällä!

Hyppääminen on sujunut pääsääntöisesti oikein kivasti. Syyskuun alussa 4.-5.9. pidettiin vielä Bennyn kaksipäiväiset estevalmennukset kisakentällä, mutta muuten on hypätty enimmäkseen maneesissa. Bennyn valmennuksessa ensimmäinen päivä meni suorastaan todella hyvin Vaken ollessa energinen ja kevyt. Sehän tuntui laukkaavan ikään kuin ylöspäin, ja esteille oli helppo lähestyä. Noin 80-90 sentin ratatehtävät sujuivat oikein näppärästi. Toisena päivänä oli sitten harmillisesti epäsujuvampaa, vaikka Vake olikin edelleen ihan reipas ja kevyt. Silloin tosin tehtävä olikin meille hankala, sillä hyppäsimme kolmen pystyn linjaa, jossa välit olivat Vakelle tosi pitkät kolmella laukalla mutta ahtaahkot neljällä laukalla. Säätely ei siis toiminut tarpeeksi hyvin tällaisilla hankalilla etäisyyksillä ja Vake alkoi ahtaissa paikoissa puskea kovasti vinoon saadakseen esteen edessä tilaa. Benny kuitenkin totesi, että ei kannata yrittää korjata Vakea liikaa, koska se kyllä tietää oikein hyvin mitä tekee.

Maneesihyppelyissä trendinä on ollut se, että pikkuesteillä meno vähän takkuaa eli laukka ei aina pyöri tarpeeksi ja kaarteissa poni kampeaa sisälle, mutta esteiden noustessa alkaakin yhtäkkiä kulkea oikein sujuvasti ja helposti. Noin 90 sentin tehtäviä on nyt hypelty myös maneesissa ja sillä korkeudella tosiaan tsemppaamme sekä minä että Vake huomattavasti paremmin kuin pienemmillä esteillä. 19.9. meillä oli maneesissa suorastaan superhyvin sujunut tunti, jolloin Vake oli skarppina ja terävänä jo heti maapuomeilla ja verryttelyesteillä. Alussa esiintyi sellaista kiemurtelua ja pientä pompahtelua jota Vake harrastaa silloin, kun se on oikein hyvällä tavalla hereillä. Kiemurtelu jäi pian pois, ja Vake oli läpi tunnin kevyt ja hyvin etenevä. Esteitä kohti oli sellainen hyvä imu, joka teki paikkojen löytämisestä helppoa, ja niinpä kaikki sujui kuin rasvattu, vaikka tehtäväradan esteet nousivat pian sinne 90 senttiin tai jopa ylikin ja tehtäviin kuului myös laukkaa syöviä tiukkoja käännöksiä. Vake tuntui ponnistavan hyppyihin aivan poikkeuksellisen pontevasti eli se vain ryöminyt esteiden yli vaan HYPPÄSI. Opella oli tietenkin pelisilmää vähän nostaa esteitä tällaisena päivänä, ja lopuksi hyppäsimme radan, johon sisältyvä kahteen kertaan hypättävä pysty oli ainakin metrin korkeudessa, open mukaan peräti 105 cm. Vake hyppäsi tämän esteen molemmilla kerroilla aivan hurjan hyvin ja oikein tunsin, kuinka se nosti etuosaansa ja meni yli kevyen ja helpon oloisesti. Se osaa! Me osataan!

Syyskuun lopulla pääsimme pistäytymään pitkästä aikaa myös raviradalla muutamaankin otteeseen. Perjantaina 22.9. sattui olemaan seuraa radalle, joten kävimme laukkaamassa sen pari kertaa ympäri. Vake oli supertasainen puksutin kavereiden perässä laukatessaan, ja kaksi päivää myöhemmin uskaltauduin laukkaamaan radan ympäri myös yksin. Ilman edellä menevää vetohevosta Vake meinasi hieman jumittaa, ja päivä oli vieläpä niin lämmin että karvaturri oli suorastaan lötkö. Eipähän ollut ainakaan käsistä lähdössä vaan radan kierto onnistui erinomaisen turvallisesti myös yksin. Raviradalla käyminen pitäisi kyllä ottaa ihan säännölliseksi tavaksi ja rutiiniksi. Kierroksen tai kahden laukkaaminen tekee hyvää niin Vaken kropalle kuin mielellekin ja onhan se minustakin hauskaa.

Epäonnistumisen anatomia

Kaikkeen pitää osallistua, mitä kotitontilla järjestetään, joten menin ilmoittautumaan myös Kuopion Ratsastajien koulukisoihin, jotka ratsastettiin 1-tasolla 13.5. Luokkana oli Helppo C E.B. Special, joten rima oli siltä osin matalalla. Silti teki mieli lyödä hanskat tiskiin jo ennen starttia kaiken varustesäätämisen vuoksi ja etenkin siksi, että odotukset radan sujumisesta olivat aika pessimistiset. Nämä meidän koulukisaamiset on nähty niin monta kertaa. Jokin pieni toivo kuitenkin eli siitä, että talven aikana treeneissä tapahtunut edistyminen heijastelisi jollakin tapaa myös kisasuoritukseen asti.

Ensimmäistä kertaa koskaan päätin kesyttää Vaken tukan oikein ratsuhevosen kampaukseen, ja sain kuin sainkin väkerrettyä sykeröt. Eikä niitä tullut kuin vaivaiset 14 kappaletta! Kun tukka oli kääritty pois tieltä niin Vaken kaula näyttikin sitten aivan pöljältä, kun sen epäsopusuhtainen muoto paljastui: niskasta kapea ja keskiosassa paksu rasvamöhkyrä. Ei siis ollut vaivan arvoista, mutta tulipahan kuitenkin todistettua ainakin yksi mahdottomuus mahdolliseksi, eli vastoin yleistä uskomusta Vaken harjan sai laitettua sykeröille. Toinen jännitysmomentti koski edellisenä iltana kremppaamaan alkanutta saappaan vetoketjua. Senkin osalta kävi hyvin, eli vetoketju jäi auki vain alkuosastaan, ja vedin nilkan ympäri mustaa eristysteippiä pitämään vetoketjun aloillaan. Silminnäkijöiden mukaan teippiviritykseni oli erittäin huomaamaton.

Kävimme ensin kävelemässä pari kierrosta metsälenkillä, ja sitten siirryttiin verryttelyalueelle. Pyrin välttämään yliverryttelyä, ja loppujen lopuksi verkka-aikamme jäikin ehkä turhan lyhyeksi ainakin siinä mielessä, että kovin paljon en ehtinyt tehdä ennen kuin piti siirtyä verryttelemään kisa-areenan puolelle ilman raippaa. Raipasta luopuminen oli tietysti se viimeinen niitti, mutta aika tuhoon tuomittua oli koko touhu muutenkin. Vake keskittyi ihmettelemään kaikkea poikkeavaa vilinää ympäristössä, eikä ollut ollenkaan kuulolla. Se oli aivan poikkeuksellisen kova ja jäykkä ratsastaa, kuin sahapukki ja makasi pahemman kerran etuosansa päälle. Ei puhettakaan, että olisin saanut sen kevenemään edestä ja myötäämään niskasta, saati liikkumaan sujuvasti pohkeen edessä tai edes haluamaani reittiä pitkin puskematta milloin mihinkin suuntaan. Ratsu tuntui vastustavan koko vartalollaan, ja taannuimme minuutissa jonnekin historian alkuhämärään kolmen vuoden taakse, jolloin kävimme nolaamassa itsemme koulukisoissa ensimmäistä kertaa. Toisinaan olen saanut Vaken toimimaan kisaverkassa varsin hyvinkin, vaikka sitten radalla onkin tapahtunut hyytyminen. Nyt ei kuitenkaan käynyt näin, vaan jo verryttelyssä minulla oli jäykkä, hidas ja kuuro Vake johon en saanut mitään otetta. Todettuani tilanteen luovutin melkeinpä saman tien, enkä edes tosissani yrittänyt ratsastaa ponia paremmaksi. Miksi vaivautua, kun ei se siitä kuitenkaan miksikään muutu?

Tämä kertoo kaiken.

Näinpä sitä sitten mentiin radalle aivan totaalisen jumittavalla ratsulla. Peli oli menetetty jo ajat sitten ja olin luovuttanut aivan täydellisesti, joten tyydyin matkustamaan kyydissä tekemättä elettäkään paremman liikkumisen eteen. Puskemalla ei kulje ainakaan paremmin, joten miksi puskea? Taaperretaan nyt vaan tämä rata läpi ja häivytään johonkin maakuoppaan häpeämään. Rata oli onneksi lyhyt, ja suoritimme kaikki sen tehtävät eli siirtymiset ja kuviot oikeissa pisteissä. Ratsu vaan ei olisi voinut enää vaisumpi olla, liike oli hädin tuskin raviksi ja laukaksi tunnistettavaa ja kuskikin istui kuin lamaantuneena satulassa pyytämättä hevoselta yhtään enempää. Keskittymisen tasosta kertoo jotain se, että kesken radan muun muassa panin merkille taustalla soivan musiikin ja pohdin useaan otteeseen sitä, kannattaisiko vain keskeyttää suoritus. Vake oli ihan yhtä poissaoleva ja hömelö ja seuraili aidan ulkopuolisia tapahtumia niin että hyvä kun ei omiin jalkoihinsa kompastunut.

Hitaasta etenemisestä huolimatta rata loppui onneksi pian. Vaikka olin kuinka varautunut hyytymiseen, niin oli tämä silti iso pettymys. Varmasti yksi huonoimpia ratojamme kautta aikain, ja se on jo paljon se. Onneksi ei tullut videomateriaalia talteen! Treeneissä on kuitenkin edistytty jonkin verran, miksi nyt tällainen pohjanoteeraus? Tuomari kirjoitti paperiin kannustavasti, että pisteet kyllä paranevat kunhan uskallan esittää enemmän, ja totta onkin, että tänään en edes yrittänyt saada hevosesta yhtään mitään irti. Toisaalta niin monta kertaa aikaisemmin olen hiki päässä yrittänyt, eikä se ole auttanut lainkaan. Jos tähän koulukisaongelmaan olisi olemassa yksinkertainen ratkaisu, olisi se luultavasti jo löydetty. Ratkaisu ei silti kuitenkaan ole se, että luovuttaa eikä edes yritä ratsastaa.

Mieleen kyllä tuli, että pitäisikö vain luovuttaa koko koulukisaamisen suhteen, kun ei meistä näköjään siihen ole. Miksi kiusata itseään ja hevosta? Miksi hakata päätä seinään? Jos kouluratsastuksessa kisaaminen olisi se juttu, mitä haluaisin tosissani harrastaa, olisin tietenkin hankkinut alun alkaenkin aivan toisenlaisen hevosen. "Ei enää ikinä" -ensireaktion jälkeen ajatukseni kääntyivät kuitenkin sille kannalle, että kisaaminen vaatii vain edelleen lisää harjoittelua, ja ongelmaa voidaan nyt ensi alkuun ratkoa ratsastamalla seuraavalla kerralla luokan ulkopuolisena raippa kädessä. Siten minulla on edes vähän paremmat mahdollisuudet ratsastaa Vake kuulolle ja hereille. Kisatilanne on meille haastava, kun Vaken jännittäminen näkyy poissaolevuutena ja kuoreensa sulkeutumisena sekä etuosan päälle kaatumisena, mikä tappaa kaiken sen vähäisenkin liikkeen mitä sen kropasta löytyy. Niinpä lopulliset ratkaisun avaimet taitavat piillä vain hyvin pitkäjänteisessä oman ratsastuksen, hevosen ratsastettavuuden ja ratsukon yhteistyön kehittämisessä, jotta joku päivä edes helppo C -radan läpi hiihtely voisi onnistua tyydyttävästi. Voi olla, että se ei onnistu ikinä, mutta ehkä meidät nähdään vielä yrittämässä.