Syksyn kuulumisia

Sunnuntailenkki syysauringossa 24.9.

Blogin puolella on ollut viime aikoina hiljaisempaa, mutta arki Vaken kanssa on sujunut viikosta toiseen jokseenkin totutulla rytmillä. Koulutunneilla on käyty suunnilleen kerran viikossa ja viikoittain ollaan oltu myös estetreenissä. Sanna on ratsastanut Vakella yleensä kerran viikossa, ja yhtenä päivänä viikossa teen Vaken kanssa tunnin talutuslenkin. Pidemmillä maastoilla ei ole viime aikoina käyty, mutta muuten olen ahkerasti hyödyntänyt ulkoilumahdollisuuksia nyt kun vielä kelit ja riittävä valo arki-iltoinakin sen sallivat. Käytännössä siis jokainen liikutus, olipa kyseessä sitten valmennus tai omatoimitreeni, on alkanut vähintään 10 minuutin mutta usein puolenkin tunnin maastokävelyllä lähipoluilla.

Kouluratsastuksen saralla on parhaimmillaan koettu oikein mukavia hetkiä niin tunneilla kuin omissakin harjoituksissa. Parhaimpia päivinä Vaken liikkuminen ravissa on tuntunut niin kevyeltä ja sujuvalta, että kuvittelen ihan oikeasti pientä edistystä tapahtuneen. Laukka on edelleen vähän on-off-juttu, mutta hyvinä päivinä sekin rullaa jo ihan pyöreästi ja hyvässä rytmissä. Sitten on taas vuorostaan niitä nihkeämpiä päiviä tai viikkoja, kun touhu tuntuu taantuvan lähes alkupisteeseensä, ja meno on perinteistä etupainoista maamyyrää. Kun vaan tietäisi, mikä silloin meni vikaan verrattuna niihin kertoihin, kun kakki toimi ja poni oli kevyt ja ratsastajakin vähän osasi. Onko ongelmana ratsastajan henkinen tila, ratsastajan fyysinen tila, hevosen henkinen tila vai hevosen fyysinen tila? Etenkin tunnit on pidetty nyt useasti maneesissa, ja siellä Vake taitaa liikkua vähän nihkeämmin kuin ulkona. Ravi on ollut etenkin maneesissa ratsastuksen aluksi aika tukkoisaa, mutta yleensä pieni laukkaverryttely on korjannut tilannetta huomattavasti. Olenkin usein huomannut, että on turha jäädä käynnissä ja ravissa piipertämään jos tuntuu hankalalta, vaan ensin laukkaa alle, vaikka sekin olisi aluksi jumittelua. Laukan jälkeen ravi kulkee sitten aivan eri malliin ja kuten sanottua, parhaimpina päivinä jopa tosi hyvin.

9.9. olimme Maria Pyykösen pitämällä tunnilla. Maria oli minulle ihan uusi tuttavuus, ja tiedän kyllä, mitä sanotaan liian monen eri valmentajan tunneilla käymisestä, mutta osallistuinpa nyt kuitenkin. Maria piti istuntapainotteisen tunnin, ja istuntaa lähestyttiin paljolti Aira Toivolalta tuttujen oppien mukaisesti. Omalta osaltani tunti sujui kyllä aivan hävettävän huonosti. Vakella oli oikein kunnon nihkeyspäivä, päädyin puskemaan sitä eteenpäin ja yritykseni korjata istuntaa annettujen ohjeiden mukaisesti taisivat mennä yliyrittämisen puolelle niin että olin kropastani aivan tönkkö ja jännittynyt. Eihän se Vake sitten halunnut liikkua yhtään mihinkään, ja kaikki oli vähän vaikeaa. Vieraan valmentajan tunnilla vaan sitten hävettää vielä kahta kauheammin ja tekisi mieli selitellä että ei me aina ihan näin kehnoja olla.

Käväisimme myöskin toistamiseen tälle vuodelle koulukisoissa kotikentällä 16.9. Ohjelma oli sama Helppo C E.B. Special jonka möngimme läpi keväällä kaikkien aikojen pohjanoteerauksella. Kisoja edeltävänä iltana Vake liikkui ehkä paremmin kuin ikinä. Tuolloin kävelimme ensin puolen tunnin maastolenkin, ja käväisimme kentällä ravaamassa ja laukkaamassa noin vartin verran. Vake liikkui niin kevyesti ja sujuvasti ettei olisi todeksi uskonut. Niin tyhmä en kuitenkaan ole, että olisin kuvitellut saman onnistuvan kisapäivänä. Aloitin silti myös kisaverryttelyn puolen tunnin maastokävelyllä, mikä olikin erittäin hyvä ratkaisu. Pääsimme pois kisapaikan hulinasta kävelemään yksin kaikessa rauhassa, ja näin Vake sai verrytellä ilman että sen kanssa tarvitsi pakertaa ruuhkaisella verryttelyalueella ahdistumassa yhtään kauemmin kuin oli pakko. Kun sinne verkkakentälle asti pääsimme niin Vakehan olikin jopa ihan reipas, eikä siis vielä verryttelyssä liimannut kavioitaan kenttään. Uskon, että jos olisin itse kyennyt ratsastamaan verryttelyssä hyvin, niin Vake olisi voinut nyt toimiakin kisatilanteessa. Siihen en kuitenkaan pystynyt, vaan kisatilanne teki omasta ratsastuksesta vähän tönkköä ja puolivillaista. Niinpä Vakekin oli sitten vähän tönkkö ja puolivillainen. Radalla se hieman hyytyi ja jäi pohkeen taakse, mutta eteni kuitenkin ravissa tunnistettavassa askellajissa ja omasta mielestäni vain laukassa varsinaisesti jumitettiin. Ohjelman paras osuus oli käynti, se oli suorastaan sujuvaa ja pehmeää! Eihän meidän ratamme toki mikään hyvä ollut, mutta ei alittanut odotuksia siinä määrin että olisi tarvinnut pettymystä tuntea. Tulos oli 59% ja risat ja emme olleet läheskään luokan jumboja. Koulukisat menivät nyt siis ainakin paljon paremmin kuin keväällä!

Hyppääminen on sujunut pääsääntöisesti oikein kivasti. Syyskuun alussa 4.-5.9. pidettiin vielä Bennyn kaksipäiväiset estevalmennukset kisakentällä, mutta muuten on hypätty enimmäkseen maneesissa. Bennyn valmennuksessa ensimmäinen päivä meni suorastaan todella hyvin Vaken ollessa energinen ja kevyt. Sehän tuntui laukkaavan ikään kuin ylöspäin, ja esteille oli helppo lähestyä. Noin 80-90 sentin ratatehtävät sujuivat oikein näppärästi. Toisena päivänä oli sitten harmillisesti epäsujuvampaa, vaikka Vake olikin edelleen ihan reipas ja kevyt. Silloin tosin tehtävä olikin meille hankala, sillä hyppäsimme kolmen pystyn linjaa, jossa välit olivat Vakelle tosi pitkät kolmella laukalla mutta ahtaahkot neljällä laukalla. Säätely ei siis toiminut tarpeeksi hyvin tällaisilla hankalilla etäisyyksillä ja Vake alkoi ahtaissa paikoissa puskea kovasti vinoon saadakseen esteen edessä tilaa. Benny kuitenkin totesi, että ei kannata yrittää korjata Vakea liikaa, koska se kyllä tietää oikein hyvin mitä tekee.

Maneesihyppelyissä trendinä on ollut se, että pikkuesteillä meno vähän takkuaa eli laukka ei aina pyöri tarpeeksi ja kaarteissa poni kampeaa sisälle, mutta esteiden noustessa alkaakin yhtäkkiä kulkea oikein sujuvasti ja helposti. Noin 90 sentin tehtäviä on nyt hypelty myös maneesissa ja sillä korkeudella tosiaan tsemppaamme sekä minä että Vake huomattavasti paremmin kuin pienemmillä esteillä. 19.9. meillä oli maneesissa suorastaan superhyvin sujunut tunti, jolloin Vake oli skarppina ja terävänä jo heti maapuomeilla ja verryttelyesteillä. Alussa esiintyi sellaista kiemurtelua ja pientä pompahtelua jota Vake harrastaa silloin, kun se on oikein hyvällä tavalla hereillä. Kiemurtelu jäi pian pois, ja Vake oli läpi tunnin kevyt ja hyvin etenevä. Esteitä kohti oli sellainen hyvä imu, joka teki paikkojen löytämisestä helppoa, ja niinpä kaikki sujui kuin rasvattu, vaikka tehtäväradan esteet nousivat pian sinne 90 senttiin tai jopa ylikin ja tehtäviin kuului myös laukkaa syöviä tiukkoja käännöksiä. Vake tuntui ponnistavan hyppyihin aivan poikkeuksellisen pontevasti eli se vain ryöminyt esteiden yli vaan HYPPÄSI. Opella oli tietenkin pelisilmää vähän nostaa esteitä tällaisena päivänä, ja lopuksi hyppäsimme radan, johon sisältyvä kahteen kertaan hypättävä pysty oli ainakin metrin korkeudessa, open mukaan peräti 105 cm. Vake hyppäsi tämän esteen molemmilla kerroilla aivan hurjan hyvin ja oikein tunsin, kuinka se nosti etuosaansa ja meni yli kevyen ja helpon oloisesti. Se osaa! Me osataan!

Syyskuun lopulla pääsimme pistäytymään pitkästä aikaa myös raviradalla muutamaankin otteeseen. Perjantaina 22.9. sattui olemaan seuraa radalle, joten kävimme laukkaamassa sen pari kertaa ympäri. Vake oli supertasainen puksutin kavereiden perässä laukatessaan, ja kaksi päivää myöhemmin uskaltauduin laukkaamaan radan ympäri myös yksin. Ilman edellä menevää vetohevosta Vake meinasi hieman jumittaa, ja päivä oli vieläpä niin lämmin että karvaturri oli suorastaan lötkö. Eipähän ollut ainakaan käsistä lähdössä vaan radan kierto onnistui erinomaisen turvallisesti myös yksin. Raviradalla käyminen pitäisi kyllä ottaa ihan säännölliseksi tavaksi ja rutiiniksi. Kierroksen tai kahden laukkaaminen tekee hyvää niin Vaken kropalle kuin mielellekin ja onhan se minustakin hauskaa.

Kierros ja toinen raviradalla

Pääsiäismaanantaina päätin ratsastaa ulkona kauniissa auringonpaisteessa. Maastoseuraa meillä ei kuitenkaan ollut, vaan olimme Vaken kanssa ihan kaksistaan liikkeellä.

Ratsastin ensin raviradan varikolle, jossa koetin vähän ravailla ja työskennellä samaan tapaan kuin maneesissa tai kentällä. Parhaiten tämä onnistui ravureiden "verryttely-ympyrässä", jossa oli hyvä pohja. Vake oli tietysti hieman jännittynyt, ja sen keskittyminen meinasi herpaantua enemmän tai vähemmän ympäristön pälyilyyn, joten ihan täysin kuulolla se ei etenkään aluksi ollut. Suurella ympyrällä ravaillessa Vake alkoi kuitenkin pikkuhiljaa rentoutua, ja lopulta mielentila vaikutti siltä, että sain päähänpiston suunnata porteista sisään raviradalle. Radalle olen hinkunut jo pitkän aikaa, mutta aina olemme olleet joko ilman kaveria tai sitten rata on ollut ravureiden kansoittama. Niinpä päätin nyt kokeilla kaiken uhalla, miten Vake kulkisi radalla yksin. Sen enempää empimättä nostin laukan, ja Vake lähti innokkaasti mutta tasaisesti liikkeelle. Sehän etenikin yllättävän sujuvasti, eikä ollut tietoakaan tuijottelusta ja jumittelusta. Laukkasimme rataa vastapäivään ensin katsomon ohi ja sitten takasuoralle, jossa Vake venytti askelta mukavasti eteen. Laukka sujui ihanasti omalla moottorilla mutta rennosti ja hallitusti, ja fiilis oli mitä hienoin. Näin me laukataan raviradalla aivan yksin ilman mitään ongelmia! Kannatti uskaltaa!

Täyden kierroksen laukattuaan Vake jarrutti porttien kohdalla kiltisti. Päätin laukata tasapuolisuuden nimissä vielä kierroksen toiseen suuntaan eli oikeassa laukassa. Vakepa ei kuitenkaan halunnut oikeaa laukkaa nostaa vaan tarjosi sinnikkäästi vasenta, ja jouduin sen pari kertaa jarruttelemaan takaisin raville. Tästä Vake tuntui ottavan kierroksia, kun ei saanutkaan mennä eteen. Lopulta olimme oikeassa laukassa, mutta takasuoralla Vake alkoi nyt kovasti jännittyä ilmeisesti mainosseinän takaa kuuluvista äänistä. Rentous oli tiessään, ja jouduin pitämään vahvasti ohjista, sillä Vake yritti kiihdyttää vauhtia ja suorastaan viedä. Sain sen palautettua välillä kontrollin nimissä raviin, josta jatkettiin taas laukalla eteenpäin. Jouduin koko ajan pitämään ohjista vastaan, enkä uskaltanut antaa Vaken kiihdyttää, sillä nyt ponilla oli selvästi pakoreaktio päällä enkä missään nimessä halunnut päästää sitä paniikkimielentilassa hallitsemattomasti täyteen vauhtiin. Häntäkin oli kaarella kuin arabilla, minkä huomasin vilkaistessani maahan piirtyvää varjoamme. Etenimme tätä jännittynyttä mutta käsijarrulla vielä hallinnassa olevaa laukkaa kierroksen loppuun, sillä eihän siinä oikein muukaan auttanut. Siirsin Vaken raviin, ja silloin se säikähti nopeasti sivulle niin, että olin hetken aikaa keikahtaa satulasta. Sain kuin sainkin kammettua itseni takaisin kyytiin, sillä Vake jatkoi onneksi suoraan eteenpäin eikä lähtenyt kiihdyttämään, vaikka nyt se olisi voinut sen tehdä. Kävelimme pitkin ohjin ulos radalta, ja vaikka Vake oli äsken ollut niin kovasti menossa ja pakenemassa, laskivat sillä kierrokset saman tien takaisin normaalille tasolle eikä se yrittänyt kiirehtiä enää mihinkään.

Nollasin vielä tilannetta ravaamalla loppuverryttelyä varikolla, ja sitten kiertelimme loppukäynnit takaisin tallille. Harmitti, kun aluksi niin hienosti sujunut reissu päättyi pahaan jännittymiseen ja pakomielialaan. Olisinpa jättänyt laukkailut yhteen kierrokseen, niin olisi jäänyt tosi hyvä mieli. Hyvä tietysti, että Vake pysyi tässäkin tilanteessa käsissä, vaikka se selvästi oli kovin hermostunut ja yritti viedä. Eipä se kuitenkaan mukavaa ole, kun joutuu ottamaan ohjalla näin vahvasti pitääkseen hevosen hallinnassa, ja eipä tosiaankaan päästy menemään rentoa ja paikkoja avaavaa laukkaa toisella kierroksella. Ratakierros vasemmassa laukassa toki sujui kuin unelma, mutta ehkä tässä haukattiin silti liian iso pala kerralla. Ensi kerralla lienee viisainta ja turvallisinta suunnata radalle toisen ratsukon seurassa, jotta Vake pysyy rennompana eikä pääse menemään näin jännittyneeseen tilaan.

Kuntoilua ja palauttelua

Lauantaina 18.2. ratsastin vain itsenäisesti maneesissa. Mielikuvitusta oli jopa niin paljon, että laitoin yhden maapuomin keskiympyrälle elävöittämään laukkatyöskentelyä. Vähän tukkoiselta tuntui meno, eikä tullut varsinaisia vau-elämyksiä, vaikkei Vake varsinaisesti huonokaan ollut. Ehkä olin lähinnä itse huono. Laukkapuomille lähestyminen kaarevalla uralla onnistui nyt oikeassa laukassa paremmin kuin vasemmassa, ehkäpä siksi että oikeassa oli parempi energia. Mukavimmin askeleen sovittaminen puomille onnistui, kun ratsastin lähestymisessä lyhyttä mutta terävää laukkaa, josta tarvittaessa pystyi puomille vähän venyttämään. Vasemmassa laukassa nimenomaan se terävyyden säilyttäminen oli pulma. Ravissa ratsastin jonkin verran väistöjä, jotka olivat aluksi hieman nihkeitä. Ratsastuksen lopulla kuitenkin Vake alkoi väistää oikeaa pohjetta ihan rehellisesti, ja silloin koko ravityöskentelyyn tuli heti uutta potkua. Löytyihän sieltä siis loppujen lopuksi jo pieni vähähdys sitä parasta Vakea.

Sunnuntaina 19.2. vuorossa oli maasto. Seuraksi lähti peräti kaksi muuta ratsukkoa. Sää ei kyllä ollut paras mahdollinen, sillä märkää lunta sateli jonkin verran. Yritimme ensin suunnata mökkitiereiteille, mutta uuden lumen alta löytyi kuitenkin sen verran jäätä, ettei autoteillä ollutkaan nyt pitävät pohjat. Niinpä suunnitelma muuttui ja menimmekin raviradalle. Ensin verkkailimme raviradan viereisellä lämmittelylenkillä ravissa, ja sitten lähdimme radalle laukkaamaan. Täällä oli onneksi tosi mukavat pohjat eikä kavio lipsunut ollenkaan. Vakella oli suorastaan menohaluja, eikä se halunnut jättää kavereihin juuri välimatkaa. Vauhti oli laukassa sujuvaa mutta varsin hallittua. Kerran Vake loikkasi ja pukitti, kun edellä menevän kavioista sinkosi iso lumiköntti kylkeen. Laukkasimme radan ympäri ensin pari kierrosta myötäpäivään, ja sitten vielä vastapäivään. Väliin tuli aina lyhyt käyntitauko, eli ihan yhtä soittoa ei sentään laukattu kierrosta toisen perään. Viimeisellä ratakierroksella kuvittelin, että Vakea alkoi jo hyydyttää, kun se ei enää niin vahvasti pyrkinyt muiden perään. Lopuksi kävimme vielä laukkaamassa lyhyen verkkalenkin ympäri pari kertaa, sillä siellä on sopiva loiva ylämäki, jossa on hyvä ottaa pieni veto "täysillä". Eipä kyllä tarvinnut Vakea käskeä eteen kun sen pinkaisi kavereiden kiihdyttäessä mukaan, eli vielä riitti energiaa muutaman raviratakierroksen jälkeenkin. Sitten ravasimme vielä loppuravit, ja kävelimme metsän kautta tallille. On ehkä vähän tulkintakysymys, lasketaanko raviradalla käymistä maastoksi, mutta olipa ihan hyvä treeni yhtä kaikki. Vake on tuntunut suorastaan kaipailevan jonkinmoisia laukkairrotteluja, ja tulipahan pään tuuletuksen lisäksi samalla mukavasti kuntoiluakin ponille.

Maanantaina katsoin laukkatreenien jälkeen parhaaksi antaa Vakelle ihan vapaapäivän, etenkin kun tulossa oli kolmen päivän putki koulu- ja estevalmennuksia. Kävin kuitenkin maanantai-iltana kävelyttämässä Vaken hyväksi, eli taluttelin sitä reilun puoli tuntia. Suurimman osan ajasta tarvoimme kentällä, jossa oli lunta niin reilusti, että sain itsekin aika tehokkaasti liikuntaa. Siinä tuli omakin iltalenkki hoidettua Vaken ulkoilutuksen lisäksi.