Leirillä Einolassa, 4. päivä: isoja esteitä ja onnistumisia koulutunnilla

Neljännen leiripäivän aamutunti oli perinteiseen tapaan isojen esteiden tunti. Ratsutoiveeksi muotoutui pienen pohdinnan jälkeen Arttu, vaikken ollutkaan sillä vielä tällä leirillä hypännyt. Toisaalta juuri sillä halusin päästä tänäkin kesänä hyppäämään, joten tartuin tilaisuuteen. Eipä se yhtään hullumpi valinta ollutkaan.

Verryttelimme ensin parilla ravi- ja laukkapuomilla, ja sitten jatkoimme erilaisten estetehtävien pariin. Hyppelimme kuuden laukan kaarevaa linjaa pystyltä ristikolle, kahden askeleen sarjaa sekä kolmen laukan kaarevaa linjaa. Estekorkeudet näissä tehtävissä pysyivät selvästi alle 80 sentin. Hieman yllättäen Arttu mennä sujahti välit helposti samoilla askelmäärillä kuin hevoset, toki hieman reilummin eteen ratsastettuna. Oikein ketterästi poni kyllä hyppäsi, vaikka laukka olisikin varmasti saanut olla paremmin takaosalla ja kaarteissa taipumista sisäpohkeen ympärille. Hypätä Arttu osaa, ja tekee sen rehellisesti ja varmasti. Esteiden jälkeen olisi vaan pitänyt taaskin päästä paremmin suoraan kaarteeseen oikaisun sijaan. Tämä ongelma alkaa olla jo niin yleismaailmallinen, että kyllä syy taitaa ihan oikeasti löytyä satula päältä. Ei se olekaan vain se Vake, joka oikaisee, vaan minä!

Lopuksi hyppäsimme isommaksi korotettavaa estettä eli nousuokseria lävistäjällä, ja sen alle verryttelyesteenä toisella lävistäjällä valkoista porttia. Aloituskorkeus okserilla oli noin 80 senttiä, ja tämä sujui toki helposti ja varmasti. 90 senttiä ylittyi sekin mukavasti. Artulla tuntui tässä vaiheessa olevan jo ihan hyvä imu laukassa, vaikka vielä verryttelyssä se oli vähän hidastellut. Ajauduimme vaan herkästi esteen vasempaa laitaa kohti, ja esteen jälkeen oikaistiin kaarteeseen. Esteen noustessa metriin alkoi lähestymiseen tulla ehkä vähän enemmän paineita, ja nyt ajauduimmekin niin vasempaan laitaan, että osuin varpaillani tolppaan ja sen seurauksena putosi puomi. Poni ei siis pudottanut, vaan ratsastaja. Saimmekin tulla heti sakkokierroksen tähdäten paremmin esteen keskelle, ja nyt Arttu ponkaisi ihan mukavan hypyn. Lähestymisen lopussa tuli ihan pieni jarrutus paikan mennessä hieman lähelle, mutta kepeästi Artulta ylittyi metri. Saimme osallistua vielä seuraavalle kierrokselle, jolla esteen korkeus oli 110 senttiä. Keskityin ratsastamaan keskelle, mutta lähestymisessä tuli pieni jäätyminen kun ei askel näyttänytkään osuvan oikein hyvin. Arttu hidasti taas harkitusti mahduttaen askeleensa esteen eteen, ja pomppasi ilman suurempia ongelmia yli vaikka hieman paikoiltaan joutuikin lähtemään. Ei mikään sujuvin ja hienoin hyppy, mutta rehdisti Arttu hoiti homman. Estettä olisi siis saanut lähestyä vielä reippaammalla asenteella ja eteen ajatellen, jotta hyppy olisi onnistunut paremmin. Yhden 110 sentin ylityksen jälkeen oli Arttua hyppyytetty tarpeeksi, joten viimeisellä kierroksella otimme vielä helpot hyvän mielen hypyt kahdelle matalammalle esteelle.

Tässä mennään metriä. Vielä nousi 10 sentillä.

Estetunti Artun kanssa sujui siis pääasiassa oikein mukavasti. Vähemmän sujuva viimeinen hyppy okserille harmitti vähän, mutta sentään metrissä saatiin vielä ok hyppy. Missään vaiheessa ei pahemmin jännittänyt, sillä Arttu oli tosi turvallisen oloinen. Onhan se kuitenkin oma juttunsa hypätä korkeampia esteitä ilman rutiinia siihen ja vieläpä vieraalla hevosella, mutta aika huolettomasti tämä tällä kertaa sujui. Arttu saa täydet pisteet kiltistä ja mutkattomasta asenteestaan, ja kohosi kyllä Einolan ratsuista ykkössuosikikseni esteillä. Superkiva poni!

Iltapäivän koulutunnille minulle tarjottiin Cinda, ja sen toki otin riemusta kiljuen. Tunti jatkui samalla perusratsastusteemalla kuin leirin aikaisemmatkin koulutunnit. Teimme paljon avotaivutuksia uralla käynnissä ja lopulta ravissakin, välillä vaihdoimme suuntaa täyskaarroilla ja ravasimme reippaasti suoraan eteenpäin. Täyskaarrot pienenivät kierros kierrokselta ja kehittyivät lopulta takaosakäännöksiksi, ja väliin otettiin myös pätkä laukkaa.

Tiistain tunnista sisuuntuneena lähdin nyt ratsastamaan Cindaa napakammalla asenteella, ja alusta alkaen patistelin sitä kunnolla eteenpäin. Käynti oli edelleen se hankala ja jännittynyt askellaji, mutta vasemmassa kierroksessa sain ratsastettua ainakin joitakin askeleita onnistuneempaa avoa. Ravissa moottori oli helpompi saada käynnistymään, ja laukka sujui molempiin suuntiin kuin unelma. Koko ajan vain parani sitä mukaa kun Cinda lähti liikkumaan paremmin eteenpäin ja sitä myötä tasoittumaan tuntumalle. Miniravissa jumittaessaan Cinda on hyvin epätasainen edestä, mutta nyt luotin siihen, että tuntuma kyllä tasoittuu kun jaksan vain patistella tarpeeksi eteenpäin. Niinhän siinä sitten tosiaan kävikin. Tunnin lopussa Cinda tuntui melkein liitelevän, vaikka oikeastihan se oli vasta alkanut ravata riittävää harjoitusravia. Cinda tosiaankin oli niin suoraviivainen ratsastaa, että ei vaadittu muuta kuin herättely oikeasti eteenpäin. Nyt olin onneksi tarpeeksi määrätietoinen, enkä jättänyt asian vaatimista puolitiehen. Koko alkuviikon ratsastustani vaivasi tietynlainen tehottomuus ja kykenemättömyys vaatia itseltäni ja hevoselta tarpeeksi, mutta nyt viimein heräsin minäkin ja Cinda palkitsi siitä.

Cindalla ratkaisun avain oli oikein napakka eteen ratsastaminen, mutta taas sain huomata, että kaikkia hevosia ei todellakaan voi ratsastaa yhdellä ja samalla kaavalla. Vakea en missään nimessä voisi ratsastaa tällä tavalla, koska sen kanssa tuloksena olisi vain tahdin kiirehtiminen ja vyöryminen pahasti etuosan päälle. Cinda on kuitenkin toista maata, ja sitä pystyi pyytämään oikein reilusti eteenpäin ilman että se romahti etupainoiseksi tai kävi raskaaksi ohjalla.

Illalla ratsastettiin vielä lisätunti, joka minun osaltani olikin sitten viimeinen leiritunti. Sain ratsuksi Rokon, jota olin halunnut tällä viikolla päästä kokeilemaan. Tunnilla keskityttiin istuntaan, ja Roko oli hyvä ratsu näihin harjoituksiin. Aluksi haeskelimme tuntumaa omiin istuinluihin, ja kun se löytyi, harjoittelimme hevoseen vaikuttamista istuinluiden avulla. Tämän opettajan käyttämä mielikuva oli sisäistuinluun keinuttaminen hevosen liikkeen mukana ikään kuin kananmunanmuotoista soikiota pitkin. Kun hevosen haluttiin lähtevän eteenpäin, soikio/muna oli kyljellään, ja soikion pystyasentoon kääntämällä hevosta puolestaan koottiin ("muna pystyyn", eh heh). En tiedä, miten hyvin onnistuin tätä oikeanlaista istuinluun liikettä toteuttamaan, mutta ainakin sain istunnan avulla Rokon lyhentämään askelta ja ehkä aavistuksen pidentämäänkin.

Käynnissä Roko oli kohtalaisen notkea ja pehmeä, mutta ravissa ja laukassa se ei kyllä asettunut ja taipunut yhtään. Tämän tunnin puitteissa ei näihin asioihin nyt ollutkaan tarkoitus paneutua, ja pääasia oli, että Roko kuitenkin liikkui ihan rentona ja tyytyväisenä. Ravissa tuli jopa joitain pyöreitäkin pätkiä. Vaikutti siltä, että Rokolla ei kannattanut ottaa kovin napakkaa tuntumaa eikä puskea liikaa eteenpäin. Puolilöysällä tuntumalla se liikkui tasaisesti ja rennosti, ja open palautteen mukaan meno oli Rokoksi varsin asiallista. Roko oli jähmeydestään huolimatta oikein sympaattinen pieni hevonen, jossa oli jotain tuttua, ja olin iloinen, että ehdin sillä leirin aikana ratsastaa.

Leiri päättyi siis omalta osaltani näihin hyviin tunnelmiin. Viimeisenä päivänä tuntui, että olin hieman hitaan käynnistymisen jälkeen päässyt juuri vauhtiin. Teki hyvää ratsastaa välillä vieraammilla hevosilla, eikä se lopulta niin outoa edes ollut vaikka puolisen vuotta olinkin ollut ainoastaan Vaken satulassa. Leiritodistuksessa oli opettajien kirjallinen loppupalaute, jossa kehuttiin edistymistä ja rohkaistumista viime kesästä, mutta kannustettiin vielä vaatimaan itseltäni alusta alkaen enemmän. Kaarteissa saisi muistaa hyödyntää ulko-ohjan tuen paremmin ja koulutunneilla istua tiiviimmin satulaan, esteillä taas on muistettava ratsastaa huolellisesti suoraan myös esteen jälkeen. Näiden vinkkien ja ennen kaikkea mukavien muistojen kanssa leiriltä kotiudutaan intoa puhkuen.

Leirillä Einolassa, 2. päivä: este, koulu ja uitto

Toisen leiripäivän aamuna pääsimme hyppäämään. Ratsukseni valikoitui viime kesältä tuttu ja hyväksi havaittu esteratsu Einolan Myräkkä. Myrä on hauska pieni voimanpesä.

Tunnin tehtävät olivat simppeleitä ja esteet ihan matalia. Saatiin siis keskittyä aivan perusasioihin. Hyppelimme 5-6 laukka-askeleen linjaa sekä yksittäisiä pikkuoksereita lävistäjällä ja pitkän sivun suuntaisella lähestymisellä. Myrää sai jonkin verran patistella eteen, mutta kivasti se touhuun heräsi etenkin loppua kohti ja hyppäsi napakasti. Suoralle linjalle onnistuttiin ottamaan molemmat pyydetyt askelmäärät, vaikka viisi laukkaa vaatikin Myrän tapauksessa oikein reipasta etenemistä. Korjattavana asiana nousi esiin esteen jälkeisen linjan ratsastus, eli esteeltä olisi pitänyt päästä jatkamaan pidemmälle suoraan sen sijaan, että annoin Myrän oikaista ja kantata kaarteeseen liian aikaisin. Juuri sama ongelmahan minua vaivaa Vakenkin kanssa, eli kyllä siinä vaan taitaa olla kyse ratsastajan systemaattisesta virheestä, joka sitten hyvin nopeasti tarttuu hevoseenkin. Mikähän ihmeen kiire minulla aina on sinne kaarteeseen? Miksi en "osaa" jatkaa suoraan?

Iltapäivän koulutunnille sain toiveratsuni, ikuisen koulutuntisuosikkini Cindan. Verryttelytehtävänä toimi nelikaarinen kiemura käynnissä ja ravissa. Käyntityöskentely ei ollut Cindan kanssa paras mahdollinen aloitus tunnille, vaan pahaksi jumittamiseksihan se meni. En vain yksinkertaisesti saanut ponia kävelemään riittävästi eteen, jotta se olisi alkanut myös rentoutua ja vähän venyttääkin kaulaansa hirvimoodin sijaan. Ravissa helpotti hieman, kun päästiin liikkumaan vähän enemmän eteenpäin. Silti ravissakin olisi vaadittu vielä paljon enemmän pohjetta ja liikkeen herättelyä eteenpäin, jotta tuntuma olisi alkanut tasoittua. Omasta mielestäni puuhasin ja tein muka kamalasti, mutta olin tehoton. Verryttelylaukka oli se vaihe, missä Cinda viimein alkoi liikkua paremmin, mutta aikansa kesti laukassakin ennen kuin loksahti. Aluksi laukka oli selätöntä tökötystä, mutta lopulta Cinda alkoi ympyrällä hieman pyöristää selkäänsä, ja sillä hetkellä oli nohevana nappaamassa "istunnalla kiinni" laukasta. Ponin pyöristyessä pääsin siis istumaan jäntevämmin laukan mukana ja ratsastamaan laukkaa istunnalla, jolloin tietysti pyöreys myös säilyi. Näin tuli molempien suuntien laukoissa lopulta oikein mukavalta tuntuvat pätkät.

Koulutunnin kuvista kiitos Venlalle.

Tunnin toisen puoliskon keskityimme avotaivutuksiin käynnissä ja ravissa. Käynti oli meille taas myrkkyä, eli hyydyttiin jälleen aivan selättömään jumitukseen. Vasemmalle sain avoa ratsastettua edes pätkittäin järkevästi, jolloin Cinda tuli taas pyöreäksi, mutta liikkumiseen olisi tarvittu paljon parempaa työntöä, jotta poni ei olisi kiemurrellut ja tuntumakin olisi tasoittunut. Ravissa oli ehkä aavistuksen helpompaa, mutta sujuvuus puuttui siitäkin. Tunnin lopussa Cinda tuntui liikkuvan harjoitusravissa kohtuullisen tasaisesti, mutta kun aloimme keventää katosi minulta taas "ote". Niinpä tuntuma oli jäälleen hukassa, kun lopuksi ratsastimme kevyessä ravissa askeleen pidennyksiä ja lyhennyksiä ympyrällä. Tunnin päättyessä totesin, että Cinda ei todellakaan ole automaatti vaan vaatii tosi napakkaa ratsastusta, mutta kyllä se vain on ihana heti kun sen saa kunnolla käynnistymään. Opekin huomautti, että saisin vaatia ponilta vielä paljon enemmän, ja varmasti Cindasta saisikin tarpeeksi pyytämällä vaikka kuinka hienoja juttuja irti.

Illalla lähdettiin uittomaastoon, ja sain sinne jälleen Nupun. Viime vuonna uittoreissu jäi huonon sään vuoksi väliin, mutta kaksi vuotta sitten olin uittomaastossa myöskin Nupulla. Nyt tuli siis uusinta. Matka uittopaikalle kesti noin tunnin, ja askellajina oli suurimman osan ajasta käynti. Mennessä otettiin muutama kohtalaisen reipas laukkapätkä, mutta selvästi kuitenkin vielä himmailtiin. Vuoksen rannassa heitettiin satulat ja ylimääräiset vaatteet pois ja uiskenneltiin kylmässä vedessä kolmen ratsukon seurueella. Kavereiden perässä Nuppu lähti uimasille ihan hyvin, vaikka uudelle syvän veden kierrokselle piti välillä vähän suostutella. Sopivan aikaa läträttyämme palattiin samaa reittiä taas tunnin ratsastusmatka takaisin. Kotimatkalla otettiin soratiellä kaksi oikein kunnon laukkavetoa. Vauhti alkoi olla sellaista, että luulin Nupun jo saavuttaneen huippunopeutensa, mutta niin vain se hetken päästä naksautti kavereiden perässä vielä seuraavan vaihteen päälle ja kiristi vauhtia entisestään. Kivaa päästä välillä laukkaamaan oikein tukka putkella, ja niin vaikutti olevan hevostenkin mielestä!

Vuoksen vesissä. © Minna Mättölä