Leirillä Einolassa, 2. päivä: este, koulu ja uitto

Toisen leiripäivän aamuna pääsimme hyppäämään. Ratsukseni valikoitui viime kesältä tuttu ja hyväksi havaittu esteratsu Einolan Myräkkä. Myrä on hauska pieni voimanpesä.

Tunnin tehtävät olivat simppeleitä ja esteet ihan matalia. Saatiin siis keskittyä aivan perusasioihin. Hyppelimme 5-6 laukka-askeleen linjaa sekä yksittäisiä pikkuoksereita lävistäjällä ja pitkän sivun suuntaisella lähestymisellä. Myrää sai jonkin verran patistella eteen, mutta kivasti se touhuun heräsi etenkin loppua kohti ja hyppäsi napakasti. Suoralle linjalle onnistuttiin ottamaan molemmat pyydetyt askelmäärät, vaikka viisi laukkaa vaatikin Myrän tapauksessa oikein reipasta etenemistä. Korjattavana asiana nousi esiin esteen jälkeisen linjan ratsastus, eli esteeltä olisi pitänyt päästä jatkamaan pidemmälle suoraan sen sijaan, että annoin Myrän oikaista ja kantata kaarteeseen liian aikaisin. Juuri sama ongelmahan minua vaivaa Vakenkin kanssa, eli kyllä siinä vaan taitaa olla kyse ratsastajan systemaattisesta virheestä, joka sitten hyvin nopeasti tarttuu hevoseenkin. Mikähän ihmeen kiire minulla aina on sinne kaarteeseen? Miksi en "osaa" jatkaa suoraan?

Iltapäivän koulutunnille sain toiveratsuni, ikuisen koulutuntisuosikkini Cindan. Verryttelytehtävänä toimi nelikaarinen kiemura käynnissä ja ravissa. Käyntityöskentely ei ollut Cindan kanssa paras mahdollinen aloitus tunnille, vaan pahaksi jumittamiseksihan se meni. En vain yksinkertaisesti saanut ponia kävelemään riittävästi eteen, jotta se olisi alkanut myös rentoutua ja vähän venyttääkin kaulaansa hirvimoodin sijaan. Ravissa helpotti hieman, kun päästiin liikkumaan vähän enemmän eteenpäin. Silti ravissakin olisi vaadittu vielä paljon enemmän pohjetta ja liikkeen herättelyä eteenpäin, jotta tuntuma olisi alkanut tasoittua. Omasta mielestäni puuhasin ja tein muka kamalasti, mutta olin tehoton. Verryttelylaukka oli se vaihe, missä Cinda viimein alkoi liikkua paremmin, mutta aikansa kesti laukassakin ennen kuin loksahti. Aluksi laukka oli selätöntä tökötystä, mutta lopulta Cinda alkoi ympyrällä hieman pyöristää selkäänsä, ja sillä hetkellä oli nohevana nappaamassa "istunnalla kiinni" laukasta. Ponin pyöristyessä pääsin siis istumaan jäntevämmin laukan mukana ja ratsastamaan laukkaa istunnalla, jolloin tietysti pyöreys myös säilyi. Näin tuli molempien suuntien laukoissa lopulta oikein mukavalta tuntuvat pätkät.

Koulutunnin kuvista kiitos Venlalle.

Tunnin toisen puoliskon keskityimme avotaivutuksiin käynnissä ja ravissa. Käynti oli meille taas myrkkyä, eli hyydyttiin jälleen aivan selättömään jumitukseen. Vasemmalle sain avoa ratsastettua edes pätkittäin järkevästi, jolloin Cinda tuli taas pyöreäksi, mutta liikkumiseen olisi tarvittu paljon parempaa työntöä, jotta poni ei olisi kiemurrellut ja tuntumakin olisi tasoittunut. Ravissa oli ehkä aavistuksen helpompaa, mutta sujuvuus puuttui siitäkin. Tunnin lopussa Cinda tuntui liikkuvan harjoitusravissa kohtuullisen tasaisesti, mutta kun aloimme keventää katosi minulta taas "ote". Niinpä tuntuma oli jäälleen hukassa, kun lopuksi ratsastimme kevyessä ravissa askeleen pidennyksiä ja lyhennyksiä ympyrällä. Tunnin päättyessä totesin, että Cinda ei todellakaan ole automaatti vaan vaatii tosi napakkaa ratsastusta, mutta kyllä se vain on ihana heti kun sen saa kunnolla käynnistymään. Opekin huomautti, että saisin vaatia ponilta vielä paljon enemmän, ja varmasti Cindasta saisikin tarpeeksi pyytämällä vaikka kuinka hienoja juttuja irti.

Illalla lähdettiin uittomaastoon, ja sain sinne jälleen Nupun. Viime vuonna uittoreissu jäi huonon sään vuoksi väliin, mutta kaksi vuotta sitten olin uittomaastossa myöskin Nupulla. Nyt tuli siis uusinta. Matka uittopaikalle kesti noin tunnin, ja askellajina oli suurimman osan ajasta käynti. Mennessä otettiin muutama kohtalaisen reipas laukkapätkä, mutta selvästi kuitenkin vielä himmailtiin. Vuoksen rannassa heitettiin satulat ja ylimääräiset vaatteet pois ja uiskenneltiin kylmässä vedessä kolmen ratsukon seurueella. Kavereiden perässä Nuppu lähti uimasille ihan hyvin, vaikka uudelle syvän veden kierrokselle piti välillä vähän suostutella. Sopivan aikaa läträttyämme palattiin samaa reittiä taas tunnin ratsastusmatka takaisin. Kotimatkalla otettiin soratiellä kaksi oikein kunnon laukkavetoa. Vauhti alkoi olla sellaista, että luulin Nupun jo saavuttaneen huippunopeutensa, mutta niin vain se hetken päästä naksautti kavereiden perässä vielä seuraavan vaihteen päälle ja kiristi vauhtia entisestään. Kivaa päästä välillä laukkaamaan oikein tukka putkella, ja niin vaikutti olevan hevostenkin mielestä!

Vuoksen vesissä. © Minna Mättölä

Leirillä Einolassa, 1. päivä: leppoisasti tutuilla poneilla

Tänäkin kesänä lomareissu oli yhtä kuin ratsastusleiri Imatralla Einolan Tallilla samalla porukalla (Anne, Nora ja muut vanhat kaverit) kuin aina ennenkin. Vakea en ottanut leirille mukaan, vaan se pääsi lomalle ja minä pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan muillakin hevosilla. Saavuimme Einolaan sunnuntaina illalla, jolloin alkuseremonioiden jälkeen oli ohjelmassa hevosten hakua laitumelta. Lähdin hakureissulle mukaan, ja päädyin tuomaan sieltä Arttu-eestinponin ilman satulaa ratsastaen.

Ratsastuksellinen osuus alkoi varsinaisesti maanantaina. Ensimmäiselle tunnille tarjolla oli isojen hevosten lisäksi muutama poni, joista valitsin itselleni Pinkin. Pinkki oli tuttu viime vuodelta, ja silloin sen kanssa synkkasi yllättäen ihan mukavasti. Pienihän se on kuin mikä, 140 senttiä korkea ja niin siro ja pikkuruinen kuin olla voi. Kavio oli suunnilleen saman kokoinen kuin oma kämmeneni!

Tunti oli siis koulua ja keskityimme ns. perusratsastukseen. Henkilökohtaisia kommentteja tuli melko vähän. Etenkin alkutunnista ope kehotti minua ottamaan paremman tuntuman, sillä Pinkin liikkuessa kirahvina tuntuma pääsi helposti löpsähtämään aivan olemattomaksi. Alku tosiaan oli hieman takkuisa ja poni jännittyneen oloinen, mutta raviverryttelyn edetessä yhteinen sävel alkoi löytyä ja Pinkki rentoutua. Kentän aitojen ulkopuolella vaanivaa vesimattoa Pinkki tosin jaksoi kytätä koko tunnin ajan joka ikisellä kierroksella, niin että toisen pitkän sivun loppu tahtoi olla aina melkoista sivuluisua. Kyttäily oli ärsyttävää, mutta muuten Pinkki oli mukava poni. Kun vaan pääsin olemaan itse pehmeä ja rento ja kehumaan Pinkkiä sen reagoidessa oikein niin poni alkoi kulkea ihan hyvin. Reilu myötäys sisäohjalla ympyrällä auttoi pyöreyden saavuttamisessa, ja etenkin oikeassa kierroksessa oli jonkin aikaa sellainen olo, että sain Pinkin ratsastettua ulko-ohjalle ja kahden pohkeen väliin. Teimme jonkin aikaa ympyrällä käynti-ravisiirtymisiä, ja niissäkin rentous säilyi melko hyvin. Ravista käyntiin Pinkki alkoi tulla hyvin pienestä merkistä, mutta pohkeelle se oli hieman hitaampi.

Myös vasen laukka ympyrällä sujui mukavan pehmeästi ja pyöreänä elastisella tuntumalla, vaikka olimmekin vesimattopäädyssä ja Pinkki hieman liiraili ja puski sisään. Kun jatkoimme laukka-ravi-siirtymisten parissa, alkoi homma valitettavasti levitä ja poni jännittyä ja kiirehtiä. Tämän jälkeen lopputunti olikin ihmeellistä kiirehtimistä, jännittymistä ja liirailua. En enää löytänyt sitä samaa rentoutta ja pehmeyttä ja samalla napakkuutta omaan ratsastukseeni kuin vielä hetki sitten, ja Pinkki mennä koikkelehti taas kirahvina. Vesimaton väistelyliiraukset eivät nekään kauheasti auttaneet asiaa. En tiedä, loppuiko oma vai ponin vai molempien keskittymiskyky kesken, mutta harmillisesti tunti sitten päättyi paljon huonommissa merkeissä kuin mihin oli parhaimmillaan päästy. Onneksi ei sentään koko tunti mennyt penkin alle, vaan sinne väliin mahtui ihan pitkät pätkät toimivampaakin yhteistyötä ennen pakan leviämistä. Totesin kuitenkin tyytyväisenä, että vieras ratsu ei ollut minulle niin iso kulttuurishokki kuin olin pelännyt, vaikka Pinkki olikin juuri aivan toisentyyppinen poni kuin Vake. Silti pääsin sentään vähän kiinni jutun juoneen. Ope antoi koko ryhmälle yhteisenä loppupalautteena ohjeen keskittyä ranteiden suorassa pitämiseen, ja mutkaranteisuus onkin omalla kohdallani yksi vakiovirheistä. Lisäksi oli puhetta tehokkaammasta ulkoapujen käytöstä kääntämisessä sekä siitä, että asetus valmistellaan ensin pohkeella ja painonsiirrolla ennen niskan asetusta ohjalla.

Pieni videoklippi ensimmäiseltä tunnilta, kiitos kuvaajalle!

Myös päivän toinen tunti oli koulua, ja siihen nappasin ratsuksi Artun. Arttu oli viime kesänä hirmuisen mukava poni ratsastaa, nuori ja vähän kokematon silloin ja liikkui kevyesti ja pyöreänä vaikka toki kuolaimen alla. Tätä nykyä Arttu oli kuitenkin jäykkäniskaisempi tapaus, enkä saanut sitä liikkumaan kunnolla pyöreänä koko tunnin aikana. Taipumisen kanssa oli myös niin ja näin. Tunnin tehtäviin kuului pohkeenväistöjä pituushalkaisijalta uraa kohti. Käynnissä väistöt onnistuivat vielä kohtuullisesti, jos nyt ei varsinaisesti sujuvasti, eikä Arttu lähtenyt oikein väistöjenkään kautta myötäämään niskasta. Ravissa sitten takaosan saaminen mukaan väistöön oli nihkeää, enkä saanut ulko-ohjan pidätettä ratsastettua asiallisesti läpi. Meni turhaksi vääntämiseksi, mutta toisaalta en ollut myöskään tarpeeksi tehokas tekemisessäni vaan usko ja yrittäminen loppuivat ehkä hieman kesken. Ope muistutteli ulko-ohjasta niin väistöissä kuin kaarteissakin, vaikka omasta mielestäni ratsastin väistöt jopa vähän sulkutaivutusmaisesti samaan tyyliin kuin Vaken kanssa tapaan tehdä. Ravissa unohduin helposti ratsastamaan pikkusievää töpötystä kuvitellen sitä riittäväksi etenemiseksi, mutta oikeasti Arttu olisi saanut ravata isommin ja energisemmin. Laukassa Arttu liikkui paljon paremmassa tasapainossa kuin vuosi sitten, eli ohjaus toimi ja laukka pysyi ongelmitta yllä. En tosin saanut laukasta irti oikein muuta kuin yhden vaihteen, eli rennon posottamisen eteenpäin ilman asetusta tai taivutusta. Vähän humputtelun puolelle tunti siis meni, vaikka muka välillä yritin ratsastaa Arttua paremmaksi.

Iltapäivä jatkui vielä leppoisalla maastolenkillä. Jouduin siirtämään perjantaiaamun tuntini jo aikaisempaan ajankohtaan leiriviikolla, koska omalta osaltani viimeinen leiripäivä jää valitettavasti väliin. Totesin kolmannen koulutunnin olevan omalle keskittymiskyvylle vähän liikaa, joten maasto tuntui paremmalta idealta. Sainkin sinne suosikkimaastoponini eli Nuppu-vuonohevosen. Kävimme tunnin lenkin minulle ennestään tuntemattomia reittejä pitkin mukavissa maalaismaisemissa. Suurta vauhdinhurmaa ei tällä reissulla koettu, vaan meno oli sangen rauhallista. Ravia ja laukkaa toki otettiin mutta melko lyhyissä pätkissä. Nuppu oli reipas ja kiltti oma itsensä, ja mennä puksutti mukavasti jonon viimeisenä vaikka isot paarmat sitä vähän häiritsivätkin.

Ensimmäinen leiripäivä sujui siis mukavasti tuttujen ponien kanssa, vaikka suuret ratsastukselliset ahaa-elämykset jäivätkin kokematta. Sää suosi, seura oli parasta mahdollista ja ponit kivoja, siinä on oikeanlaiset ratsastusleirin ainekset kasassa.