Torstaina 9.2. oli vielä yksi Super-Vake -päivä. Illan ohjelmassa oli tosin vain ilman satulaa jaloittelua maneesissa puolen tunnin verran, eli käytännössä välipäivä treeneistä. Ratsastin kuitenkin myös pari lyhyttä pätkää tuntumalla käynnissä ja hieman ravissakin, ja Vake oli aivan mahdottoman mukava ratsastaa. Niin ryhdikäs edestä ja kevyellä tuntumalla, niin notkea ja rento!
Perjantaina en ollut ratsailla itse, mutta Vaken liikuttaja raportoi myöskin Vaken olleen hyvä. Lauantaina 11.2. hyppäsin taas itse puikkoihin, ja kävimme ensin maneesissa hölkkäilemässä sekä lopuksi kävelimme tovin metsälenkillä. Jostain syystä taika oli nyt rauennut, eli yhteistyö ei toiminut läheskään samalla tasolla kuin alkuviikosta. Olin kieltämättä itse aika jumissa ja tukossa, joten istunnan kanssa oli ongelmia ja eihän se Vakekaan sitten niin hyvin kulkenut. Etuosa ei ollut ollenkaan niin ryhdikäs ja kevyt kuin parhaimmillaan. Päivän ilonpilkahdus oli laukka: oikeassa laukassa löytyi hyvä rytmi, ja Vake jopa pyöristyi! Ratsastin kuviona laajaa keskiympyrää, joka oli laukan työstämiseen sikäli optimaalinen kuvio, että pääsin hieman taivuttamaan mutta ei tullut jyrkkiä kaarteita vaan laukka sai koko ajan rullata rennosti. Myös vasemmassa laukassa oli hyvä rytmi ja sujuvuus, mutta en löytänyt samalla tavalla ponia kahden ohjan väliin.
Sunnuntaina 12.2. oli maaston vuoro. Saimme seuraksi kaksi muuta ratsukkoa, ja lähdimme käväisemään hieman jäällä. Alkumatka meni rennosti, mutta tuli kyllä yllätyksenä, kuinka Vake jäällä kuumui ja otti kierroksia. Olihan siellä toki aika navakka tuuli, jaloissa rahiseva hanki ja hiihtäjiä. Laukkasimme yhtä ja samaa lyhyehköä pätkää edestakaisin pari kertaa, ja Vaken laukkaan lähdöt olivat kyllä varsin sähäköitä. Sehän melkein painoi ohjille! Olimme kääntymässä takaisin tulosuuntaan, kun jonkin matkan päässä jäällä ajoi moottorikelkka ohi. Kaikkien muiden virittävien tekijöiden päälle tämä veti kupin nurin, ja Vake nykäisi kunnon pukkiloikalla sivulle pää alhaalla. Niin helposti sitten irtosin satulasta, ja kierähdin ohjat kädessä hankeen ihan samalla tavalla kuin olen tehnyt Vaken samanlaisesta loikasta pari kertaa aikaisemminkin. AINA tämä sama temppu heilauttaa minut kyydistä! Eipä siinä toki mitenkään käynyt, ei ollut edes mustelman arvoinen laskeutuminen ja matka jatkui. Tuumasin, että Vake tuntuisi kaipaavan kunnon laukkairrottelua, ja vielä pätkä laukkaa mentiinkin. Niin kauan sujui hyvin, kun pysyimme edellä menevän hännässä kiinni. Kun siirryimme Vaken kanssa keulaan, niin sehän villiintyi edessä aukeavasta avaruudesta ja yritti lähteä kiikuttamaan. Sain onneksi melko helpolla estettyä pään alas vetämisen ja ryntäyksen, sillä Vaken eteenpäin suuntautuvat reaktiot tuppaavat olemaan hitaampia kuin sivulle suuntautuvat. Laukkasimme siinä sitten vähän matkaa niin, että sain ihan napakasti nostaa ja kääntää nenää toisella ohjalla ponin hanskassa pitämiseksi. Kun jäältä poistuttiin, niin Vaken kierrokset tasoittuivat heti, ja loppulenkki käynnissä oli normaalin leppoisaa menoa. Vähän jäin kaipailemaan pidempää yhtenäistä laukkapätkää, sillä ponipommi olisi sellaista kyllä tarvinnut. Toisaalta ehkä Vake olisi riehaantunut aivan liikaa, jos jäällä olisi alettu tosissaan revitellä. Ihan kiva, että on energiaa, mutta saisipa sen siirrettyä koulutreeneihin ja osaisipa kuski pysyä kyydissä!
Maanantai 13.2. oli hyvin pitkälti toisintoa lauantaista. Menimme taas maneesissa, eikä poni ollut suinkaan ylivirkeä pommi vaan aika tahmea ja etupainoinen. Toisin sanoen enemmän sellainen Vake kuin ennen vanhaan, ja ne viime aikoina löytyneet paremmat vaihteet eivät nyt olleet käytössä. Suurimpana syynä tähän pidin taas omaa ratsastustani, joka oli totaalisen tukossa. Miten jumissa sitä voi ihminen ollakaan! Sentään laukka sujui myös tällä kerralla aikaisempaa paremmin, eli oikeaan laukkaan löytyi pyöreyttä. Vasemmassa kierroksessa puolestaan herättelin Vakea laukannostoilla käynnistä, ja näiden avulla sain sen vihdoin hieman syttymään. Hetken aikaa ravissa olikin sitten sitä fiilistä, että poni kantoi itsensä, meni pohkeen edessä ja käytti takajalkojaan ja selkäänsä kunnolla. Ratsastus olisi varmaan ollut viisainta päättää tähän, mutta yritin pienen käyntitauon jälkeen vielä jatkaa. Sitten ote touhusta katosikin taas, ja lisäksi menin itse puihin kun maneesiin tuli "yleisöä". Niinpä loppu olikin taas aika väkinäistä väkerrystä ja innotonta liikkumista.
Superpäivien jälkeen tuli siis jälleen arki vastaan ja mentiin pari askelta taaksepäin. Tipahdin maan pinnalle paitsi kirjaimellisesti myös kuvainnollisesti. Kun sitä hyvää menoa on kuitenkin päässyt maistamaan, niin kaipa siihen samaan pitäisi olla entistä helpompi päästä taas takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti