Koulukurssin 1. päivä: väistö ja suoristus

Oulun-reissuun mahtui löhölomaosuuden lisäksi myös aktiivilomaosuus. 11.-14.7. osallistuimme Vaken kanssa nimittäin Tallinmäellä järjestettävälle Artsi Heinon koulukurssille. Kahtena ensimmäisenä päivänä ratsastettiin kaksi tuntia päivässä kolmen ratsukon ryhmissä, kolmantena päivänä yksi tunti ja viimeisenä päivänä ohjelmassa oli koulurataharjoitus. Artsi on aina ollut meille tosi hyvä opettaja, joten oli innoissani mahdollisuudesta päästä pitkästä aikaa Artsin tunneille.

Ensimmäisenä kurssipäivänä keskityttiin erityisesti hevosen suoristamiseen väistötehtävien avulla, ja siinä sivussa tuli harjoiteltua myös huolellista kulmien ratsastusta. Aamutunnilla ratsastimme käynnissä ja ravissa siten, että pitkän sivun alussa kulman jälkeen sekä lopussa ennen kulmaa tuli pätkät väistöä uraa pitkin. Väistöjen välissä pitkän sivun keskellä tapahtui suoristus, ja samoin ennen kulmaa piti suoristaa ajoissa, jotta pääsi ratsastamaan tarkasti kulmaan. Lyhyellä sivulla kulmien välissä tuli ratsastaa sujuvasti suoraan eteenpäin sisäpohkeella, ja kulmissa ideana oli, että ratsastaja pääsee itse kääntämään hevosta. Myöhemmin tunnin aikana tehtävän järjestys vaihtui siltä osin, että väistöä ratsastettiinkin pitkän sivun keskellä, ja pitkän sivun alku ja loppu mentiin suoraan. Aivan tunnin lopussa alettiin myös väistössä hakea asetusta liikkeen suuntaan eli sulkutaivutuksen kaltaiseen liikkeeseen, tosin Vaken kanssa tulin ratsastaneeksi väistöt oikeastaan heti alusta alkaen asetus menosuuntaan -ajatuksella.

Käynnissä Vake teki väistöjä melko näppärästi, mutta suoristumiseen piti saada tarkkuutta ja eteenpäin mennä sujuvammin pelkän poikituksen sijaan. Itselläni meni tovi hoksata, miten tämän tehtävän avulla sai sisäpohkeen tehokkaasti läpi ja hevosen hyvin kulmaan. Tehtävä oli joka tapauksessa hyvä alkuherättelijä, ja Vake oli mielestäni kivasti kuulolla. Käyntityöskentelyn jälkeen verryttelimme jonkin aikaa kevyessä ravissa, jossa ohjeena oli vaihdella lyhentämisen ja kokoamisen sekä pidemmällä askeleella etenemisen välillä. Tämä ero tehtiin erityisesti kevennyksen ja istunnan avulla, eli ravia lyhentäessä tuli kevennyksen suoristua pystyyn ja ikään kuin pitää hieman liikettä vastaan. Kun hevonen myöskin ryhdistäytyi ja hieman kokosi itseään, annettiin ravin taas lähteä eteenpäin keventämällä enemmän liikkeen mukana. Vake vastasi tähän istunnan muutokseen aika hyvin, ja sen kanssa oli tosiaankin toimiva lähestymistapa, että liikettä ei vain vyörytetty eteenpäin vaan välillä myös hidastettiin ja koottiin.

Ravissa väistötehtävä sujui hieman kaksijakoisesti. Vakelle naksahti yllättäen pieni jyrävaihde päälle, ja se pyrki jopa vähän kiirehtimään ravissa. Tämä vaivasi etenkin oikeassa kierroksessa, jossa poni yritti vähän juosta väistöistä ottamatta pidätettä vastaan. Ei siis osattu mennä tarpeeksi hitaasti! Vasemmassa kierroksessa väistö uraa pitkin oli luontevampi, etenkin kun ratsastin sitä sulkutaivutuksenomaisesti vasemmalle asettaen. Tämän suunnan väistössä Vake otti myös pidätteen paremmin vastaan, ja loksahti liikkumaan hetkittäin ihan mukavassa ryhdissä. Väistön jälkeen en kuitenkaan saanut itse herpaantua, vaan myös kulman ja lyhyen sivun läpi piti muistaa ratsastaa jokainen askel ja pitää poni kuulolla ja avuilla.

Iltapäivän tunnilla palasimme vielä aivan samojen väistöjen pariin, ja nyt jatkoimme etenkin asetuksen kääntämistä väistössä menosuuntaan. Lisäksi väistöjä ratsastettiin lävistäjillä, joko siten, että lävistäjä alkoi ja loppui väistöllä ja keskellä mentiin suoraan, tai päinvastoin eli alku ja loppu suoraan. Tällä tunnilla jäi onneksi jyrääminen pois, ja sain Vaken kuuntelemaan pidätettä ja väistämään paremmin myös oikeassa kierroksessa. Vatsalihaksissa oli poikkeuksellisesti sellainen olo, että niilläkin tuli tehtyä ihan oikeasti jotain! Väistöt lävistäjillä olivat meille oikeastaan helpompia kuin uralla tehdyt väistöt, mutta lävistäjällä piti olla erityisen tarkka täsmällisestä linjasta kohti haluttua lävistäjän päätepistettä. Lävistäjällä väistättäessä sain vielä jotenkin korostuneemmin tulevan suunnan sisäpohkeen läpi niin, että seuraavasta kulmasta tuli oikein tasapainoinen ja hyvä. Lävistäjäväistöjen kautta Vake myös loksahti lopulta tuntumalle ihan kunnolla, ja liikkui tunnin loppupuolella ravissa nätissä ja tasaisessa muodossa tuntumatta raskaalta ohjalla. Aamullakin se oli liikkunut periaatteessa oikein päin ja tuntumalla, mutta nyt se tuli jotenkin vielä paremmin "läpi" ja kantoi itseään paremmin.

Iltapäivällä työstettiin myös jonkin verran laukkaa. Laukka nostettiin lyhyellä sivulla ja tehtiin pääty-ympyrä, jonka jälkeen pitkällä sivulla väistätettiin takaosaa aavistuksen verran sisään samalla ajatuksella kuin ravissa, ja seuraavaan päätyyn tuli vielä ympyrä tai pari. Laukassakin johtoajatuksena oli maltti ja rauhallinen tempo, vaikka aktiivisia askeleita haluttiinkin. Ei siis mitään usvatusta eteenpäin siinä toivossa, että vauhti muka korjaisi virheet. Oikeassa laukassa löytyikin ihan hyvä tahti ja rytmi, vaikka pyöreämpääkin olisi meno saanut olla. Vake tuntui olevan periaatteessa ihan tasapainossa. Vasemmassa laukassa sain ohjeeksi tehdä ympyrällä vasta-asetuksia, mutta vasta-asetukseen ei kuitenkaan jääty junnaamaan vaan välillä käytiin myös myötäasetuksessa. Vasta-asetus ja ympyrälle kääntyminen meinasivat tietysti olla meille vähän hankalia, mutta sain tähän tilanteeseen oikein hyviä neuvoja. Ensinnäkin minun tuli kääntää omaa kroppaani hieman ulos oikealle, jotta olin suorassa ja sain painoani paremmin ulkotakajalan päälle. Lisäksi ympyrä tuli ratsastaa vanhalla tutulla monikulmioajatuksella, eli ei käännetä koko ajan, vaan aina vähän kerrallaan ja sen jälkeen laukataan pätkä suoraan jne. Vasta-asetuksen aikana piti hakea ikään kuin avotaivutusta ulospäin eli etuosaa pikemminkin oikealle kuin vasemmalle, ja niin epäintuitiiviselta kuin tämä tuntuikin, se toimi! Sain Vaken pikkuhiljaa kääntymään nätisti ja laukkaa sammuttamatta, ja kun poni vähän suoristui niin se tarjosi jo pyöreyttäkin ja hyviä, paremmin takaosalle tulevia laukka-askelia. Tässäpä ihan uusia (ja osin vanhoja, mutta unohduksiin painuneita) ratkaisuja ikuisuusongelmaamme!

Ensimmäinen kurssipäivä olisi siis tiukkaa ja tarkkaa työskentelyä. Vaikka erityisen hienosti ei kokonaisuutena mennytkään, jäi minulle kuitenkin tosi positiivinen tunne siitä, miten kivasti saatiin vasenta laukkaa korjattua. Kylläpä oli osuvat ohjeet, ja juuri tällaisten vinkkien perässä kurssille tulin.

Vaken maalaisloma

Sillä aikaa kun leireilin itse Einolassa, vietti Vake lomaa vanhoissa kotimaisemissaan Tallinmäellä. Kuopion Ratsastajien kisoista järjestyi kyyti entisen isäntäväen matkassa kohti Oulua, joten sinne Vake sai lähteä lomalle tuttuun paikkaan. Olin harmitellut koko alkukesän sitä, ettei Vake pääse laitumelle, koska se näyttää siinä määrin potentiaaliselta kaviokuumeponilta etten sitä ympärivuorokautiseen laidunnukseen uskalla laittaa. Tallinmäellä kuitenkin oli mahdollisuus myös osapäivälaidunnukseen, mitä Vake on kestänyt aikaisempinakin kesinä, joten sinne uskalsin sen sitten lähettää.

Toinen jännityksen aihe oli tietenkin Vaken soluttautuminen laumaan, jossa oli pari sen vanhaa tuttua mutta suurimmaksi osaksi hevosia, joiden kanssa se ei aikaisemmin ole ollut laumassa. Tämänkin asian osalta päätin ottaa pienen riskin, joten toiveideni mukaisesti Vake meni päiväsaikaan kahdeksan ruunan laumaan laitumelle ja yöksi se otettiin talliin. Oikea ratkaisu se oli, Vake pääsi osaksi laumaa kuulemma ilman mainittavia ongelmia ja vaikutti ainakin viikkoa myöhemmin oikein tyytyväiseltä porukassa. Tutustumisesta uusiin tovereihin jäi kuitenkin pientä todistusaineistoa, sillä Vakelle oli ilmestynyt takaosaan melkein kämmenen kokoinen puremajälki. Onneksi se on pelkkä esteettinen haitta. Sitä en osaa sanoa, nousiko Vake uutena tulokkaana aivan johtajan asemaan, mutta ainakin näin sen paimentavan ja ohjailevan kolmen hevosen jonoa edellään isännän elkein. Kaikkien kanssa se näytti tulevan hyvin toimeen ainakin alkuselvittelyjen jälkeen.

Vake ja todennäköisin hampaanjälkien aiheuttaja.

Menin tosiaan itsekin Ouluun leiriviikon jälkeen sunnuntaina 9.7. Heti juna-asemalta suunta oli tallille, missä löysin Vaken laitumelta erittäin hyvinvoivana ja onnellisena. Saman tien lähdimmekin käymään maastossa Noran ja Annen kanssa. Näitä maastoja minulla onkin ollut niin ikävä! Loma oli nähtävästi tehnyt tehtävänsä, sillä laitumella vietetyn viikon aikana Vakelle oli löytynyt jostain oikein superkäynti. Se käveli niin pitkällä ja reippaalla askeleella, että puoliveristen perässä pysyttiin maastossa aivan helposti, ja käynti keinutti elastisesti koko kropan läpi. Siinä oli ihan hämmästelemistä, että kuinkas tämä näin hyvin kävelee. Mieli oli ponilla rento, vaikka paarmat aurinkoisena päivänä vähän kiusasivatkin. Kun pääsimme kankaille laukkapolun alkuun oli Vake ensin vähän malttamattomankin oloinen, mutta kun laukkaan lähdettiin niin ei ollut enää kiire. Laukkasimme pehmeällä hiekkapolulla rauhallista vauhtia pitkähkön pätkän, ja Vaken laukka tuntui sekin mukavan aktiiviselta mutta rennolta. Tämän kuntoilupätkän jälkeen hevoset saivat huokaista hetken, ja sitten teimme vielä tien toisella puolella "ravilenkin". Vake tosin täälläkin mieluiten laukkasi muiden ravatessa. Kotimatka tapahtui lentokentän reittiä pitkin samoissa rennon reippaissa tunnelmissa, ja näin tuli tehtyä mukavan lähes 10 kilometrin rauhallinen lenkki Tallinmäelle paluun kunniaksi.

Maanantaina 10.7. lomaohjelmassa oli uittoreissu Äimärautiolle. Ennen sitä tosin kävin hetkisen hölkkäilemässä Vaken kanssa kentällä ilman satulaa, mutta ei siellä kauan viitsinyt paarmojen takia olla. Uinti oli tällaisena päivänä paljon mukavampaa. Kuorma-autolla siis vietiin yhteensä viisi hevosta Äimärautiolle, missä oli tuulisesta ja hieman aallokkoisesta säästä huolimatta ihanan lämmintä merivettä. Loivasti syvenevällä tasaisella rannalla oli mukava polskia. Ihanaa, että pääsimme Oulun reissulla nauttimaan myös merestä!

© Hannakaisa Holmi

Leirillä Einolassa, 4. päivä: isoja esteitä ja onnistumisia koulutunnilla

Neljännen leiripäivän aamutunti oli perinteiseen tapaan isojen esteiden tunti. Ratsutoiveeksi muotoutui pienen pohdinnan jälkeen Arttu, vaikken ollutkaan sillä vielä tällä leirillä hypännyt. Toisaalta juuri sillä halusin päästä tänäkin kesänä hyppäämään, joten tartuin tilaisuuteen. Eipä se yhtään hullumpi valinta ollutkaan.

Verryttelimme ensin parilla ravi- ja laukkapuomilla, ja sitten jatkoimme erilaisten estetehtävien pariin. Hyppelimme kuuden laukan kaarevaa linjaa pystyltä ristikolle, kahden askeleen sarjaa sekä kolmen laukan kaarevaa linjaa. Estekorkeudet näissä tehtävissä pysyivät selvästi alle 80 sentin. Hieman yllättäen Arttu mennä sujahti välit helposti samoilla askelmäärillä kuin hevoset, toki hieman reilummin eteen ratsastettuna. Oikein ketterästi poni kyllä hyppäsi, vaikka laukka olisikin varmasti saanut olla paremmin takaosalla ja kaarteissa taipumista sisäpohkeen ympärille. Hypätä Arttu osaa, ja tekee sen rehellisesti ja varmasti. Esteiden jälkeen olisi vaan pitänyt taaskin päästä paremmin suoraan kaarteeseen oikaisun sijaan. Tämä ongelma alkaa olla jo niin yleismaailmallinen, että kyllä syy taitaa ihan oikeasti löytyä satula päältä. Ei se olekaan vain se Vake, joka oikaisee, vaan minä!

Lopuksi hyppäsimme isommaksi korotettavaa estettä eli nousuokseria lävistäjällä, ja sen alle verryttelyesteenä toisella lävistäjällä valkoista porttia. Aloituskorkeus okserilla oli noin 80 senttiä, ja tämä sujui toki helposti ja varmasti. 90 senttiä ylittyi sekin mukavasti. Artulla tuntui tässä vaiheessa olevan jo ihan hyvä imu laukassa, vaikka vielä verryttelyssä se oli vähän hidastellut. Ajauduimme vaan herkästi esteen vasempaa laitaa kohti, ja esteen jälkeen oikaistiin kaarteeseen. Esteen noustessa metriin alkoi lähestymiseen tulla ehkä vähän enemmän paineita, ja nyt ajauduimmekin niin vasempaan laitaan, että osuin varpaillani tolppaan ja sen seurauksena putosi puomi. Poni ei siis pudottanut, vaan ratsastaja. Saimmekin tulla heti sakkokierroksen tähdäten paremmin esteen keskelle, ja nyt Arttu ponkaisi ihan mukavan hypyn. Lähestymisen lopussa tuli ihan pieni jarrutus paikan mennessä hieman lähelle, mutta kepeästi Artulta ylittyi metri. Saimme osallistua vielä seuraavalle kierrokselle, jolla esteen korkeus oli 110 senttiä. Keskityin ratsastamaan keskelle, mutta lähestymisessä tuli pieni jäätyminen kun ei askel näyttänytkään osuvan oikein hyvin. Arttu hidasti taas harkitusti mahduttaen askeleensa esteen eteen, ja pomppasi ilman suurempia ongelmia yli vaikka hieman paikoiltaan joutuikin lähtemään. Ei mikään sujuvin ja hienoin hyppy, mutta rehdisti Arttu hoiti homman. Estettä olisi siis saanut lähestyä vielä reippaammalla asenteella ja eteen ajatellen, jotta hyppy olisi onnistunut paremmin. Yhden 110 sentin ylityksen jälkeen oli Arttua hyppyytetty tarpeeksi, joten viimeisellä kierroksella otimme vielä helpot hyvän mielen hypyt kahdelle matalammalle esteelle.

Tässä mennään metriä. Vielä nousi 10 sentillä.

Estetunti Artun kanssa sujui siis pääasiassa oikein mukavasti. Vähemmän sujuva viimeinen hyppy okserille harmitti vähän, mutta sentään metrissä saatiin vielä ok hyppy. Missään vaiheessa ei pahemmin jännittänyt, sillä Arttu oli tosi turvallisen oloinen. Onhan se kuitenkin oma juttunsa hypätä korkeampia esteitä ilman rutiinia siihen ja vieläpä vieraalla hevosella, mutta aika huolettomasti tämä tällä kertaa sujui. Arttu saa täydet pisteet kiltistä ja mutkattomasta asenteestaan, ja kohosi kyllä Einolan ratsuista ykkössuosikikseni esteillä. Superkiva poni!

Iltapäivän koulutunnille minulle tarjottiin Cinda, ja sen toki otin riemusta kiljuen. Tunti jatkui samalla perusratsastusteemalla kuin leirin aikaisemmatkin koulutunnit. Teimme paljon avotaivutuksia uralla käynnissä ja lopulta ravissakin, välillä vaihdoimme suuntaa täyskaarroilla ja ravasimme reippaasti suoraan eteenpäin. Täyskaarrot pienenivät kierros kierrokselta ja kehittyivät lopulta takaosakäännöksiksi, ja väliin otettiin myös pätkä laukkaa.

Tiistain tunnista sisuuntuneena lähdin nyt ratsastamaan Cindaa napakammalla asenteella, ja alusta alkaen patistelin sitä kunnolla eteenpäin. Käynti oli edelleen se hankala ja jännittynyt askellaji, mutta vasemmassa kierroksessa sain ratsastettua ainakin joitakin askeleita onnistuneempaa avoa. Ravissa moottori oli helpompi saada käynnistymään, ja laukka sujui molempiin suuntiin kuin unelma. Koko ajan vain parani sitä mukaa kun Cinda lähti liikkumaan paremmin eteenpäin ja sitä myötä tasoittumaan tuntumalle. Miniravissa jumittaessaan Cinda on hyvin epätasainen edestä, mutta nyt luotin siihen, että tuntuma kyllä tasoittuu kun jaksan vain patistella tarpeeksi eteenpäin. Niinhän siinä sitten tosiaan kävikin. Tunnin lopussa Cinda tuntui melkein liitelevän, vaikka oikeastihan se oli vasta alkanut ravata riittävää harjoitusravia. Cinda tosiaankin oli niin suoraviivainen ratsastaa, että ei vaadittu muuta kuin herättely oikeasti eteenpäin. Nyt olin onneksi tarpeeksi määrätietoinen, enkä jättänyt asian vaatimista puolitiehen. Koko alkuviikon ratsastustani vaivasi tietynlainen tehottomuus ja kykenemättömyys vaatia itseltäni ja hevoselta tarpeeksi, mutta nyt viimein heräsin minäkin ja Cinda palkitsi siitä.

Cindalla ratkaisun avain oli oikein napakka eteen ratsastaminen, mutta taas sain huomata, että kaikkia hevosia ei todellakaan voi ratsastaa yhdellä ja samalla kaavalla. Vakea en missään nimessä voisi ratsastaa tällä tavalla, koska sen kanssa tuloksena olisi vain tahdin kiirehtiminen ja vyöryminen pahasti etuosan päälle. Cinda on kuitenkin toista maata, ja sitä pystyi pyytämään oikein reilusti eteenpäin ilman että se romahti etupainoiseksi tai kävi raskaaksi ohjalla.

Illalla ratsastettiin vielä lisätunti, joka minun osaltani olikin sitten viimeinen leiritunti. Sain ratsuksi Rokon, jota olin halunnut tällä viikolla päästä kokeilemaan. Tunnilla keskityttiin istuntaan, ja Roko oli hyvä ratsu näihin harjoituksiin. Aluksi haeskelimme tuntumaa omiin istuinluihin, ja kun se löytyi, harjoittelimme hevoseen vaikuttamista istuinluiden avulla. Tämän opettajan käyttämä mielikuva oli sisäistuinluun keinuttaminen hevosen liikkeen mukana ikään kuin kananmunanmuotoista soikiota pitkin. Kun hevosen haluttiin lähtevän eteenpäin, soikio/muna oli kyljellään, ja soikion pystyasentoon kääntämällä hevosta puolestaan koottiin ("muna pystyyn", eh heh). En tiedä, miten hyvin onnistuin tätä oikeanlaista istuinluun liikettä toteuttamaan, mutta ainakin sain istunnan avulla Rokon lyhentämään askelta ja ehkä aavistuksen pidentämäänkin.

Käynnissä Roko oli kohtalaisen notkea ja pehmeä, mutta ravissa ja laukassa se ei kyllä asettunut ja taipunut yhtään. Tämän tunnin puitteissa ei näihin asioihin nyt ollutkaan tarkoitus paneutua, ja pääasia oli, että Roko kuitenkin liikkui ihan rentona ja tyytyväisenä. Ravissa tuli jopa joitain pyöreitäkin pätkiä. Vaikutti siltä, että Rokolla ei kannattanut ottaa kovin napakkaa tuntumaa eikä puskea liikaa eteenpäin. Puolilöysällä tuntumalla se liikkui tasaisesti ja rennosti, ja open palautteen mukaan meno oli Rokoksi varsin asiallista. Roko oli jähmeydestään huolimatta oikein sympaattinen pieni hevonen, jossa oli jotain tuttua, ja olin iloinen, että ehdin sillä leirin aikana ratsastaa.

Leiri päättyi siis omalta osaltani näihin hyviin tunnelmiin. Viimeisenä päivänä tuntui, että olin hieman hitaan käynnistymisen jälkeen päässyt juuri vauhtiin. Teki hyvää ratsastaa välillä vieraammilla hevosilla, eikä se lopulta niin outoa edes ollut vaikka puolisen vuotta olinkin ollut ainoastaan Vaken satulassa. Leiritodistuksessa oli opettajien kirjallinen loppupalaute, jossa kehuttiin edistymistä ja rohkaistumista viime kesästä, mutta kannustettiin vielä vaatimaan itseltäni alusta alkaen enemmän. Kaarteissa saisi muistaa hyödyntää ulko-ohjan tuen paremmin ja koulutunneilla istua tiiviimmin satulaan, esteillä taas on muistettava ratsastaa huolellisesti suoraan myös esteen jälkeen. Näiden vinkkien ja ennen kaikkea mukavien muistojen kanssa leiriltä kotiudutaan intoa puhkuen.

Leirillä Einolassa, 3. päivä: tehokkaana esteillä, tehottomana koulutunnilla

Myös kolmas leiripäivä alkoi estetunnilla. Tällä kertaa ratsuksi tuli Harri, vanha tuttu sekin. Harrilla sileän verryttely oli aivan höpöä, sillä en kyllä saanut ponia taipumaan tai pyöristymään yhtään sen enempää kuin ennenkään. Voihan lankku-Harri. Laukkaverryttelyyn kuuluvia puomitehtäviä Harrilla sen sijaan oli mukava mennä. Harrin kanssa oli helppo löytää sujuva rytmi, jossa puomeille oli näppärää lähestyä.

Estetehtävät olivat yksinkertaisia myös tällä tunnilla, eikä korkeus tainnut mennä juuri yli 70 sentin. Tehtäviin kuului kahden askeleen sarja, vesimatto, kaareva linja okserilta trippelille sekä pidempiä lähestymisiä lävistäjillä ja pitkän sivun suuntaisesti. Harrin kanssa homma oli varsin suoraviivaista: piti vain patistella poniin tarpeeksi kierroksia, ja sitten odottaa rauhassa estettä sujuvassa laukassa lähestyen. Tuttu periaate, ja Harrin kanssa tätä oli helppo toteuttaa. Mielestäni meillä oli tosi hyvä rytmi ja varma tekemisen meininki, mutta aivan lopputunnista tuli pientä hämminkiä, kun olimme menossa neljän hypyn tehtävää. Aloitimme sarjalla sujuvasti, ja olimme lähestymässä hyvällä energialla okseria lävistäjällä. Katsoin, että nytpä sattuu ponnistuspaikka mukavasti, ehkä ihan millin kaukana mutta tästä laukasta menee kuin rasvattu. Yllättäen Harri ei lähtenytkään hyppyyn, vaan jarrutti ja vastoin ratsastajan ohjeita yritti laittaa vielä töpöaskeleen esteen eteen. Niinpä rymisteltiin koko este nurin, ja seuraavallakin esteellä Harri tikkasi aivan tarpeettoman ja yllättävän töpöaskeleen. Ope kommentoi, että Harri tykkää hypätä läheltä, joten ilmeisesti yritin hyppyyttää sitä vähän liian kaukaa, vaikka paikka olisi omasta mielestäni ollut oikein hyvä ja sujuva. Pidin tämän mielessä, kun otimme vielä tunnin viimeiset hypyt lävistäjäokserille. Onneksi toivuimme molemmat äskeisistä epävarmuuden hetkistä, ja viimeiset hypyt onnistuivat hyvin, kun pidin maltin ponnistuspaikan kanssa ja ratsastin topakasti.

Tunti sujui siis mukavasti lukuun ottamatta pientä vahinkoa. Harrinkin kanssa minun tosin piti kiinnittää huomiota esteiden jälkeisiin linjoihin (ei saa oikaista!), ja ope myös kehotti painamaan hypyissä jalkoja edemmäs sen sijaan, että annan niiden heilahtaa hieman taaksepäin.

Iltapäivän koulutunnille otin uudestaan Pinkin. Se oli maanantaina kiva, ja halusin päästä jalostamaan yhteistyötä pidemmälle. Valitettavasti tämä jalostaminen ei kovin hyvin onnistunut, vaan olin melko kuutamolla koko tunnin. Aloitimme ratsastamalla siksak-väistöä käynnissä toisella pitkällä sivulla ja loivia kiemuroita ravissa toisella sivulla. Väistöt eivät onnistuneet alkuunkaan, Pinkki jännittyi niissä enkä saanut sen enempää pidätettä kuin pohjettakaan läpi. Kiemurat onnistuivat sentään vähän rennommin ja jopa hetkittäin tuntumalle tasoittuen. Ravi oli kuitenkin vielä aika jähmeän oloista. Laukkaa otettiin ainoastaan verryttelymielessä, ja vastoin odotuksiani ei laukkaaminenkaan oikein avannut hommaa kunnolla vaan jännittyneen oloista oli edelleen. En myöskään päässyt istumaan laukkaa luontevasti ja siten, kuin kunnollinen hevoseen vaikuttaminen olisi vaatinut. Laukka ei siis toiminut ollenkaan niin hyvin kuin maanantaina.

Tunnin loppupuoliskon ratsastimme käynnissä ja ravissa ympyrällä, jossa vaihdeltiin vasta- ja myötäasetuksen välillä sekä pienennettiin ja suurennettiin ympyrää. Pinkki oli tässä vaiheessa rennompi ja paremmin kuulolla, mutta en siltikään saanut sitä ratsastettua oikein kunnolla tuntumalle ja pohkeen eteen. Yksi merkittävä ongelma oli toistuva tuntuman löystyminen, eli ohjat eivät pysyneet tarpeeksi napakasti kädessä ja tuntuma tasaisena. Ulkopohjekin oli liian laiska, ja minulla oli ongelmia istunnan suoruuden kanssa. Etenkin oikeassa kierroksessa ope käski tarkkailla kylkien symmetrisyyttä, ja oikeaa hartiaa piti kääntää taaksepäin eli kroppaa "avata" enemmän oikealle. Oikeassa kierroksessa ratsastaminen tuntui tästäkin huolimatta helpommalta, ja tähän suuntaan tulivatkin ne tunnin ainoat paremmat hetket. Kaiken sen kääntämisen ja asetuksen hakemisen jälkeen Pinkki lopulta tasoittui tuntumalle hetkeksi ja ravasi ihan nätisti oikealle asettuen. Sain siis edes hetkeksi pienen välähdyksen siitä, miltä menon kuuluisi tuntua. Tunnin perusongelmana tuntui joka tapauksessa olevan se, etten osannut ratsastaa riittävän napakasti mutta samalla pehmeästi ja selkeästi, jotta Pinkki olisi voinut rentoutua.

Tämän leiripäivän osalta ratsastusten määrä jäikin kahteen tuntiin. Ajatus lisätunnista illaksi kävi mielessä, mutta sen sijaan päätin ottaa rauhallisemman illan ja keskittyä paljussa rentoutumiseen.

Leirillä Einolassa, 2. päivä: este, koulu ja uitto

Toisen leiripäivän aamuna pääsimme hyppäämään. Ratsukseni valikoitui viime kesältä tuttu ja hyväksi havaittu esteratsu Einolan Myräkkä. Myrä on hauska pieni voimanpesä.

Tunnin tehtävät olivat simppeleitä ja esteet ihan matalia. Saatiin siis keskittyä aivan perusasioihin. Hyppelimme 5-6 laukka-askeleen linjaa sekä yksittäisiä pikkuoksereita lävistäjällä ja pitkän sivun suuntaisella lähestymisellä. Myrää sai jonkin verran patistella eteen, mutta kivasti se touhuun heräsi etenkin loppua kohti ja hyppäsi napakasti. Suoralle linjalle onnistuttiin ottamaan molemmat pyydetyt askelmäärät, vaikka viisi laukkaa vaatikin Myrän tapauksessa oikein reipasta etenemistä. Korjattavana asiana nousi esiin esteen jälkeisen linjan ratsastus, eli esteeltä olisi pitänyt päästä jatkamaan pidemmälle suoraan sen sijaan, että annoin Myrän oikaista ja kantata kaarteeseen liian aikaisin. Juuri sama ongelmahan minua vaivaa Vakenkin kanssa, eli kyllä siinä vaan taitaa olla kyse ratsastajan systemaattisesta virheestä, joka sitten hyvin nopeasti tarttuu hevoseenkin. Mikähän ihmeen kiire minulla aina on sinne kaarteeseen? Miksi en "osaa" jatkaa suoraan?

Iltapäivän koulutunnille sain toiveratsuni, ikuisen koulutuntisuosikkini Cindan. Verryttelytehtävänä toimi nelikaarinen kiemura käynnissä ja ravissa. Käyntityöskentely ei ollut Cindan kanssa paras mahdollinen aloitus tunnille, vaan pahaksi jumittamiseksihan se meni. En vain yksinkertaisesti saanut ponia kävelemään riittävästi eteen, jotta se olisi alkanut myös rentoutua ja vähän venyttääkin kaulaansa hirvimoodin sijaan. Ravissa helpotti hieman, kun päästiin liikkumaan vähän enemmän eteenpäin. Silti ravissakin olisi vaadittu vielä paljon enemmän pohjetta ja liikkeen herättelyä eteenpäin, jotta tuntuma olisi alkanut tasoittua. Omasta mielestäni puuhasin ja tein muka kamalasti, mutta olin tehoton. Verryttelylaukka oli se vaihe, missä Cinda viimein alkoi liikkua paremmin, mutta aikansa kesti laukassakin ennen kuin loksahti. Aluksi laukka oli selätöntä tökötystä, mutta lopulta Cinda alkoi ympyrällä hieman pyöristää selkäänsä, ja sillä hetkellä oli nohevana nappaamassa "istunnalla kiinni" laukasta. Ponin pyöristyessä pääsin siis istumaan jäntevämmin laukan mukana ja ratsastamaan laukkaa istunnalla, jolloin tietysti pyöreys myös säilyi. Näin tuli molempien suuntien laukoissa lopulta oikein mukavalta tuntuvat pätkät.

Koulutunnin kuvista kiitos Venlalle.

Tunnin toisen puoliskon keskityimme avotaivutuksiin käynnissä ja ravissa. Käynti oli meille taas myrkkyä, eli hyydyttiin jälleen aivan selättömään jumitukseen. Vasemmalle sain avoa ratsastettua edes pätkittäin järkevästi, jolloin Cinda tuli taas pyöreäksi, mutta liikkumiseen olisi tarvittu paljon parempaa työntöä, jotta poni ei olisi kiemurrellut ja tuntumakin olisi tasoittunut. Ravissa oli ehkä aavistuksen helpompaa, mutta sujuvuus puuttui siitäkin. Tunnin lopussa Cinda tuntui liikkuvan harjoitusravissa kohtuullisen tasaisesti, mutta kun aloimme keventää katosi minulta taas "ote". Niinpä tuntuma oli jäälleen hukassa, kun lopuksi ratsastimme kevyessä ravissa askeleen pidennyksiä ja lyhennyksiä ympyrällä. Tunnin päättyessä totesin, että Cinda ei todellakaan ole automaatti vaan vaatii tosi napakkaa ratsastusta, mutta kyllä se vain on ihana heti kun sen saa kunnolla käynnistymään. Opekin huomautti, että saisin vaatia ponilta vielä paljon enemmän, ja varmasti Cindasta saisikin tarpeeksi pyytämällä vaikka kuinka hienoja juttuja irti.

Illalla lähdettiin uittomaastoon, ja sain sinne jälleen Nupun. Viime vuonna uittoreissu jäi huonon sään vuoksi väliin, mutta kaksi vuotta sitten olin uittomaastossa myöskin Nupulla. Nyt tuli siis uusinta. Matka uittopaikalle kesti noin tunnin, ja askellajina oli suurimman osan ajasta käynti. Mennessä otettiin muutama kohtalaisen reipas laukkapätkä, mutta selvästi kuitenkin vielä himmailtiin. Vuoksen rannassa heitettiin satulat ja ylimääräiset vaatteet pois ja uiskenneltiin kylmässä vedessä kolmen ratsukon seurueella. Kavereiden perässä Nuppu lähti uimasille ihan hyvin, vaikka uudelle syvän veden kierrokselle piti välillä vähän suostutella. Sopivan aikaa läträttyämme palattiin samaa reittiä taas tunnin ratsastusmatka takaisin. Kotimatkalla otettiin soratiellä kaksi oikein kunnon laukkavetoa. Vauhti alkoi olla sellaista, että luulin Nupun jo saavuttaneen huippunopeutensa, mutta niin vain se hetken päästä naksautti kavereiden perässä vielä seuraavan vaihteen päälle ja kiristi vauhtia entisestään. Kivaa päästä välillä laukkaamaan oikein tukka putkella, ja niin vaikutti olevan hevostenkin mielestä!

Vuoksen vesissä. © Minna Mättölä

Leirillä Einolassa, 1. päivä: leppoisasti tutuilla poneilla

Tänäkin kesänä lomareissu oli yhtä kuin ratsastusleiri Imatralla Einolan Tallilla samalla porukalla (Anne, Nora ja muut vanhat kaverit) kuin aina ennenkin. Vakea en ottanut leirille mukaan, vaan se pääsi lomalle ja minä pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan muillakin hevosilla. Saavuimme Einolaan sunnuntaina illalla, jolloin alkuseremonioiden jälkeen oli ohjelmassa hevosten hakua laitumelta. Lähdin hakureissulle mukaan, ja päädyin tuomaan sieltä Arttu-eestinponin ilman satulaa ratsastaen.

Ratsastuksellinen osuus alkoi varsinaisesti maanantaina. Ensimmäiselle tunnille tarjolla oli isojen hevosten lisäksi muutama poni, joista valitsin itselleni Pinkin. Pinkki oli tuttu viime vuodelta, ja silloin sen kanssa synkkasi yllättäen ihan mukavasti. Pienihän se on kuin mikä, 140 senttiä korkea ja niin siro ja pikkuruinen kuin olla voi. Kavio oli suunnilleen saman kokoinen kuin oma kämmeneni!

Tunti oli siis koulua ja keskityimme ns. perusratsastukseen. Henkilökohtaisia kommentteja tuli melko vähän. Etenkin alkutunnista ope kehotti minua ottamaan paremman tuntuman, sillä Pinkin liikkuessa kirahvina tuntuma pääsi helposti löpsähtämään aivan olemattomaksi. Alku tosiaan oli hieman takkuisa ja poni jännittyneen oloinen, mutta raviverryttelyn edetessä yhteinen sävel alkoi löytyä ja Pinkki rentoutua. Kentän aitojen ulkopuolella vaanivaa vesimattoa Pinkki tosin jaksoi kytätä koko tunnin ajan joka ikisellä kierroksella, niin että toisen pitkän sivun loppu tahtoi olla aina melkoista sivuluisua. Kyttäily oli ärsyttävää, mutta muuten Pinkki oli mukava poni. Kun vaan pääsin olemaan itse pehmeä ja rento ja kehumaan Pinkkiä sen reagoidessa oikein niin poni alkoi kulkea ihan hyvin. Reilu myötäys sisäohjalla ympyrällä auttoi pyöreyden saavuttamisessa, ja etenkin oikeassa kierroksessa oli jonkin aikaa sellainen olo, että sain Pinkin ratsastettua ulko-ohjalle ja kahden pohkeen väliin. Teimme jonkin aikaa ympyrällä käynti-ravisiirtymisiä, ja niissäkin rentous säilyi melko hyvin. Ravista käyntiin Pinkki alkoi tulla hyvin pienestä merkistä, mutta pohkeelle se oli hieman hitaampi.

Myös vasen laukka ympyrällä sujui mukavan pehmeästi ja pyöreänä elastisella tuntumalla, vaikka olimmekin vesimattopäädyssä ja Pinkki hieman liiraili ja puski sisään. Kun jatkoimme laukka-ravi-siirtymisten parissa, alkoi homma valitettavasti levitä ja poni jännittyä ja kiirehtiä. Tämän jälkeen lopputunti olikin ihmeellistä kiirehtimistä, jännittymistä ja liirailua. En enää löytänyt sitä samaa rentoutta ja pehmeyttä ja samalla napakkuutta omaan ratsastukseeni kuin vielä hetki sitten, ja Pinkki mennä koikkelehti taas kirahvina. Vesimaton väistelyliiraukset eivät nekään kauheasti auttaneet asiaa. En tiedä, loppuiko oma vai ponin vai molempien keskittymiskyky kesken, mutta harmillisesti tunti sitten päättyi paljon huonommissa merkeissä kuin mihin oli parhaimmillaan päästy. Onneksi ei sentään koko tunti mennyt penkin alle, vaan sinne väliin mahtui ihan pitkät pätkät toimivampaakin yhteistyötä ennen pakan leviämistä. Totesin kuitenkin tyytyväisenä, että vieras ratsu ei ollut minulle niin iso kulttuurishokki kuin olin pelännyt, vaikka Pinkki olikin juuri aivan toisentyyppinen poni kuin Vake. Silti pääsin sentään vähän kiinni jutun juoneen. Ope antoi koko ryhmälle yhteisenä loppupalautteena ohjeen keskittyä ranteiden suorassa pitämiseen, ja mutkaranteisuus onkin omalla kohdallani yksi vakiovirheistä. Lisäksi oli puhetta tehokkaammasta ulkoapujen käytöstä kääntämisessä sekä siitä, että asetus valmistellaan ensin pohkeella ja painonsiirrolla ennen niskan asetusta ohjalla.

Pieni videoklippi ensimmäiseltä tunnilta, kiitos kuvaajalle!

Myös päivän toinen tunti oli koulua, ja siihen nappasin ratsuksi Artun. Arttu oli viime kesänä hirmuisen mukava poni ratsastaa, nuori ja vähän kokematon silloin ja liikkui kevyesti ja pyöreänä vaikka toki kuolaimen alla. Tätä nykyä Arttu oli kuitenkin jäykkäniskaisempi tapaus, enkä saanut sitä liikkumaan kunnolla pyöreänä koko tunnin aikana. Taipumisen kanssa oli myös niin ja näin. Tunnin tehtäviin kuului pohkeenväistöjä pituushalkaisijalta uraa kohti. Käynnissä väistöt onnistuivat vielä kohtuullisesti, jos nyt ei varsinaisesti sujuvasti, eikä Arttu lähtenyt oikein väistöjenkään kautta myötäämään niskasta. Ravissa sitten takaosan saaminen mukaan väistöön oli nihkeää, enkä saanut ulko-ohjan pidätettä ratsastettua asiallisesti läpi. Meni turhaksi vääntämiseksi, mutta toisaalta en ollut myöskään tarpeeksi tehokas tekemisessäni vaan usko ja yrittäminen loppuivat ehkä hieman kesken. Ope muistutteli ulko-ohjasta niin väistöissä kuin kaarteissakin, vaikka omasta mielestäni ratsastin väistöt jopa vähän sulkutaivutusmaisesti samaan tyyliin kuin Vaken kanssa tapaan tehdä. Ravissa unohduin helposti ratsastamaan pikkusievää töpötystä kuvitellen sitä riittäväksi etenemiseksi, mutta oikeasti Arttu olisi saanut ravata isommin ja energisemmin. Laukassa Arttu liikkui paljon paremmassa tasapainossa kuin vuosi sitten, eli ohjaus toimi ja laukka pysyi ongelmitta yllä. En tosin saanut laukasta irti oikein muuta kuin yhden vaihteen, eli rennon posottamisen eteenpäin ilman asetusta tai taivutusta. Vähän humputtelun puolelle tunti siis meni, vaikka muka välillä yritin ratsastaa Arttua paremmaksi.

Iltapäivä jatkui vielä leppoisalla maastolenkillä. Jouduin siirtämään perjantaiaamun tuntini jo aikaisempaan ajankohtaan leiriviikolla, koska omalta osaltani viimeinen leiripäivä jää valitettavasti väliin. Totesin kolmannen koulutunnin olevan omalle keskittymiskyvylle vähän liikaa, joten maasto tuntui paremmalta idealta. Sainkin sinne suosikkimaastoponini eli Nuppu-vuonohevosen. Kävimme tunnin lenkin minulle ennestään tuntemattomia reittejä pitkin mukavissa maalaismaisemissa. Suurta vauhdinhurmaa ei tällä reissulla koettu, vaan meno oli sangen rauhallista. Ravia ja laukkaa toki otettiin mutta melko lyhyissä pätkissä. Nuppu oli reipas ja kiltti oma itsensä, ja mennä puksutti mukavasti jonon viimeisenä vaikka isot paarmat sitä vähän häiritsivätkin.

Ensimmäinen leiripäivä sujui siis mukavasti tuttujen ponien kanssa, vaikka suuret ratsastukselliset ahaa-elämykset jäivätkin kokematta. Sää suosi, seura oli parasta mahdollista ja ponit kivoja, siinä on oikeanlaiset ratsastusleirin ainekset kasassa.

Yllättävän hyvä ysikymppi

Niin sanottu kisakausi jatkui heinäkuun ja kesäloman koittaessa jälleen kotikisoilla. Kuopion Ratsastajien 3-tason kisoissa oli pienimpänä luokkana tarjolla 2-tason 90 cm arvostelulla A.0.0. Harkitsin ilmoittautumista pitkään ja tarkkaan, mutta lopulta rohkaistuin mukaan, vaikka kyseessä olivatkin oikein kansalliset kisat ja luokkakorkeuskin edelleen vähän mukavuusalueen yli. Minkäs teet, kun ei kotipihassa oikein pienempiäkään luokkia tahdo olla tarjolla! Vielä kisoja edeltävänä iltana pohdin, pitäisikö osallistuminen sittenkin perua, mutta niin siinä kävi, että kisa-aamuna löysin itseni Vaken selästä kisakamppeissa.

Verryttelyssä huomasin saman tien, että nyt Vake on hyvä. Se liikkui jo ravissakin harvinaisen ryhdikkään ja sujuvan oloisesti, aivan kuin se olisi kasvanut korkeutta ja saanut ilmavuutta liikkeisiinsä. Laukka eteni samaan malliin, joten verryttelyhypytkin onnistuivat tavallista sujuvammin. Näin hyvästä laukasta Vake venytti hyppyyn helposti, mikäli jäätiin vähän kauas. Okserille en tosin siltikään osannut lähestyä ilman jäätymistä, ja sille tulikin ensin todella pitkä loikka. Pystylle tosin otettiin harvinainen kielto, kun yritin mahduttaa esteen eteen vielä turhan töpöaskeleen ja Vake ei sitten lähtenyt kiipeämään 90 sentin estettä niin toivottomasta paikasta. Uudella yrityksellä mentiin muitta mutkitta yli, mutta sen verran Vake paineistui, että otti pienet loikat pää alhaalla pitkää sivua pitkin. Tässä rytäkässä se pukitteli satulansa vinoon, ja en saanut sitä selästä käsin poljettua suoraan. Niinpä jouduin vielä tulemaan alas, avaamaan vyön ja korjaamaan satulan paikan kiireellä juuri ennen radalle menoa. Pienestä paniikista huolimatta sinne ehdittiin.

Kisakentän pohja oli kasteltu kimmoisaksi ja napakaksi, ja siinä Vaken laukka sujui hyvin eteen. Rytmi löytyi hyvin, ja laukassa oli poweria sen verran, että esteet lähtivät ylittymään oikein näppärästi. Nelosesteenä olevaa sarjaa olin jännittänyt eniten, vaikka se onneksi olikin mallia okseri-pysty. Vake tuli kuitenkin sarjalle sen verran hyvällä imulla ja sujuvalla hypyllä a-osalle, ettei väli tuottanut vaikeuksia. Viides este oli periaatteessa helppo yksittäinen pysty, mutta tässä olin vähän huolimaton ja päästin lähestymisen valahtamaan lopussa vasemmalle. Niinpä Vake tökkäsi tälle esteelle töpöaskeleen, mutta selvisi kuitenkin ketterästi puomia pudottamatta. Vasemmalle valumisen seurauksena seuraava kaarre meni turhan pieneksi, mutta siitä huolimatta pääsimme esteiden 6 ja 7 linjalle asiallisesti. Etäisyys oli hevosille neljä ja poneille viisi laukkaa, ja viidellä meni Vakekin mukavasti. Puomeja kolisteltiin kevyesti sekä seiskalla että kasilla. Kasin jälkeen Vake oli väärässä laukassa, sillä jostain syystä se on nyt alkanut suosia oikeaa laukkaa enemmän. Sen verran vahvasti Vake oli etenemässä, että en helpolla saanut sitä raviin, ja niinpä päätin jatkaa laukassa eteenpäin enemmin kuin rikkoa hyvää rytmiä. Viimeisessä kaarteessa käytiin sitten vähän ristilaukalla, mutta rytmi ei pahemmin häiriintynyt, ja Vake lähestyi vielä viimeisellekin esteelle hyvällä imulla. Vähän kauas jäi, mutta Vake venytti vaivattomasti oikein komean, ketterän hypyn. Niin rata hurahti läpi ennen kuin ehdin oikein huomatakaan!

Puhdas rata ja ruusuke siitä siis tuli. Olin tosi tyytyväinen, sillä Vake tuntui aivan harvinaisen hyvältä. Nyt tuntui siltä, että 90 sentin radan hyppääminen oli sille suorastaan helppoa! Vaikka tässä on jo kolme yhteistä vuotta takana niin sainpa taas vähän säätää ylöspäin omaa arviotani siitä, mihin Vake oikeasti pystyykään. Kun se tällaiseen kisavireeseen herää, niin ei näköjään tunnu ysikympin rata missään. Vake se osaa toisinaan yllättää, kun vaan syttyy oikealla tavalla.