Molempina päivinä sileän verryttely oli aika kaameaa mönkimistä, mutta hyppyihin löytyi onneksi parempi vaihde. Lauantaina meille hankalin tehtävä oli ensimmäinen käännösharjoitus, jossa hypättiin pitkän sivun suuntainen suora linja ja käännettiin sen jälkeen tiukasti seinän puolelle. Vakehan kääntyi, mutta liiankin tiukasti ja sisään puskien. Vanha tuttu ongelma siis. Ratatehtävät sujuivat ihan asiallisesti ja tasaisen varmasti. Vake ei ollut ihan niin terävä kuin parhaimmillaan on ollut, mutta mennä puksutti ihan mukiinmenevästi. Kierrettävät tötsät vähän helpottivat päätyihin ratsastamista. Suora linja, joka oli isoille hevosille sujuva neljän laukan etäisyys, tuppasi käymään meille hieman ahtaaksi viidellä laukalla, eli piti vähän malttaa ja odottaa eikä ratsastaa liikaa eteen. Kuuden metrin sarjaväli puolestaan oli Vakelle helppo, pikemminkin vähän lyhyemmän puoleinen. Saamani ohjeet olivat vanhoja tuttuja: laukka pyörimään myös kaarteiden läpi, ei oikomista, hartiat (etenkin oikea) taakse.
Sunnuntaina hyppelimme myöskin radanpätkää. Tunti alkoi meillä tosi nihkeästi. Tallissa olin huomannut Vaken pudottelevan vähän heinäpalloja syödessään, ja huolestuin tästä. Asia vaivasi niin, etten keskittynyt tunnin alussa ratsastamaan kunnolla ja olin ylivarovainen, kun mietin, onko Vakella nyt jokin vikana. Tunnin jälkeen tarjosin Vakelle kokeeksi kuivaheinää, ja sitä se söi aivan normaalisti, joten mukeltaminen näytti liittyvän vain "sitkeään" säilöheinään. Tunnin aikana asia joka tapauksessa askarrutti. Eihän se Vake sitten oikein itsestään mennyt, kun kuski oli vähän jäässä, joten kipinä oli hukassa. Sitten totesin, että kun nyt kerran valmennuksessa ollaan, niin nyt täytyy myös ratsastaa eikä himmailla. Heti kun otin napakamman asenteen ja työnsin huolet taka-alalle, heräsi myös Vake aivan erilaiseen menoon. Kuin taikaiskusta löytyi hyvä rytmi ja imu esteille. Onneksi löytyi, sillä hypättävänä oli pieni rata noin 80-90 sentin korkeudella. Vake sujahti radan älyttömän sujuvasti ja ihanalla energialla. Ainoastaan lähestyminen pitkän sivun suuntaiselle suoralle linjalle tökki siltä osin, että Vake pääsi oikaisemaan päädystä, ja näin ollen ponnistuspaikka linjan aloittavalle okserille meni vähän sekaisin. Lopuksi hyppäsimme uusintana radan kolme viimeistä estettä, jolloin tuli vielä kerrattua äskeinen ongelmakohta. Nyt ratsastin kaarteeseen syvemmälle ja sain Vaken linjalle paljon suorempana. Ponnistuspaikka meni silti vähän lähelle, mutta suorasta lähestymisestä tämä ei niin rikkonut rytmiä.
Valmennusviikonloppu päättyi siis mukaviin suorituksiin. Vake lähti mukavasti lentoon, ja sain hyvän muistutuksen siitä, kuinka tärkeä tekijä oma asenne ja mielentila on. Kun itsellä on reipas tekemisen meininki, niin äkkiä se tarttuu poniinkin.
Videolla sunnuntain viimeiset hypyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti